Hieman maaseututeemaa tähän väliin. Tämä tarina on valmistunut vuonna 2015.

 Hiekka pöllysi punaisen henkilöauton pyyhältäessä läpi suomalaisen maalaismaiseman. Sen vetämä pölyvana katkesi kuin seinään, kun auto kääntyi soran päällystämälle pihatielle. Pensaiden ja puiden seasta alkoi pikku hiljaa pilkistämään punasävyinen maalaistalo miltei sävy sävyyn auton kanssa.

 Auto pysähtyi talon eteen keskelle pientä aukeaa. Auton ovet loksahtivat auki ja ulos astuivat keski-ikäinen mies ja teini-ikäinen poika. Sora rapisi heidän kävellessään kohti katettua kuistia. Juuri kun mies oli painamassa ovikelloa, ovi aukesi miltei pyyhkäisten miehen mukanaan.

• No päivää! oven takaa paljastunut, vanhempi mies tervehti huudahtaen.
• Päivää päivää, mies vastasi tuskin liikauttaen huuliaan. – Pekka Ylönen, tässä on mun poika Janne.

 Mainittu poika nyökkäsi vaisusti.

• Ja minä oon Laukan Tuomo, paikan isäntä tokaisi. – Teillä oli näihin aikoihin sovittu tapaaminen?
• Näin oli, Pekka vastasi.
• Käykäähän sitten vaan peremmälle.

 Tuomo astui sivuun antaakseen tietä parivaljakolle. Hän sulki oven heidän perässään ja johdatti heidät suuren pirtin läpi pieneen, lukittuun kamariin. Sisältäpäin talo muistutti erehdyttävästi 1800-luvun talonpoikaistaloja. Ainoa merkki 2000-luvusta olivat sieltä täältä pilkistelevät sähköjohdot.

 Pienen nurkkakammarin ovi loksahti pahaenteisen kolkosti kiinni. Tuomo oli istuttanut Pekan ja Jannen kahdelle tuolille hänen työpöytänsä eteen. Itse hän rojahti huokaisun saattelemana mustanahkaiselle työtuolille.

• Vai on teillä semmoset pulmat ratkottavanne että jouduitte minun luokseni tänne satojen kilometrien taakse vaivautumaan? Tuomo aloitti ristien kätensä takaraivolleen.
• Omanlaisensa taistelu oli saaha Janne edes tulemaan tänne. Se on oikeastaan pulmista pienin. Tänä keväänä sillä loppu yläaste mutta mihinkään se ei hakenu, vaan päätti jäädä kotiin lorvimaan. Ei se vielä mitään, mutta kun takana on ties minkälaista rötöstä: näpistyksiä, tupakan polttelua, viinan juontia, uhkauksia, pahoinpitelyjäkin…minä en sellasta peliä kattoni alla kattele.
• Niinpä niin, Tuomo käänsi katseensa välillä Janneen. – On se kumma kun et oo joutunu vielä pahempiin kuvioihin mukaan. Ja ihmejuttu ettei sinua oo vielä otettu huostaan.

 Janne pälyili kulmiensa alta Tuomoa, mutta huulet pysyivät tiukasti kiinni.

 Tuomo hymähti ilottomasti.

• Eiköhän me poika sinustakin kunnon mies tehä, usko pois.
• Minä todellakin toivon niin, Pekka sanoi väliin.
• Yheksänkymmenen prosentin varmuuella, Tuomo julisti. – Oon käyttänyt samaa ohjelmaa kahteenkymmeneenkahteen poikaan ja epäonnistunut vain kahen kohalla.
• Siksi olemmekin täällä. Olen kuullut pelkästään hyvää teistä ja teidän ohjelmastanne.
• Ootte oikeessa paikassa, Tuomo sanoi ja aukaisi yhden työpöytänsä laatikoista ja veti esiin valmiiksi täytetyn sopimuskaavakkeen. – Tuohon vaan nimet alle niin voiaan alottaa.

 Pekka tarttui pöydällä lojuvaan kynään ja vetaisi puumerkkinsä paperiin. Hän tyrkkäsi sen sitten Jannen eteen ja risti kätensä.

• Sun vuoros.

 Janne tuijotti paperia silmät lasittuneina. Mitä lie pyörikään hänen mielessään. Vai pyörikö mitään. Lopulta laiha käsi ilmestyi pöydän alta ja tarttui laiskasti kynään. Paperin alalaitaan ilmestyvä kirjoitus oli haparoivaa kuin ekaluokkalaisella.

 Tuomo nappasi paperin ja allekirjoitti sen vielä itse.

• Ei muuta kun tervetuloa Laukan tilalle, Janne Ylönen.

 Pekka ei uskaltanut vielä hymyillä, mutta sisimmässään hän iloitsi poikansa ainutlaatuisesta mahdollisuudesta.

 Jannen ilme ei värähtänytkään. Se oli nauliintunut A4:een, joka sinetöi seuraavan vuoden hänen osaltaan.

 Pekan auton kadottua pölypilven sekaan Janne tajusi viimein millaiseen jamaan oli joutunut. Hän oli kaksistaan tämän reilu viisikymppisen Tuomon kanssa useiden kilometrien päässä lähimmästä naapuritalosta.

• No niin poika, Tuomo sanoi ja läimäytti kämmenensä vasten Jannen selkää. – Lähetäähän katteleen vähän paikkoja.

 Piha-aukealta he lähtivät kävelemään kohti aavaa, vehreää laidunta. Sitä ympäröi korkea, sähköistetty aita.

• Nämä on Hereford -karjaa, Tuomo selosti viitaten laidunta tallovaan karjalaumaan. – Et oo tainnu kuulla näistä?

 Janne pudisti päätään.

• Ovat ehkä maailman parasta pihvikarjaa. Kannattaa joku päivä maistaa, et takuulla pety. Mutta vasta kun oot päässyt täältä, sitä ennen ei oo mahollisuuttakaan, Tuomo virnisti.

 Tuomo osoitti kädellään laitumen toisessa päässä siintävää punaista rakennusta ja kertoi sen olevan navetta.

• Eihän teistä kaupunkilaisista tiiä ootteko koskaan ennen tollasta nähnykkää, Tuomo hörähti, mutta Jannea hänen vitsinsä eivät naurattaneet. – Saatat päästä jossain vaiheessa sinnekin hommiin.

 He jatkoivat patikointiaan pitkin kapeaa polkua, joka aleni alenemistaan pienen metsikön lävitse. Alhaalta löytyi pieni puronen ja sen viereen rakennettu sauna.

• Täällä sinä sitten saat tämän vuoden asustella, Tuomo ilmoitti ja paiskasi oven auki.

 Vastaan lemahti ummehtunut löyhkä, mutta paikka ei itsessään ollut hullumpi. Yksinkertainen sänky, pieni pöytä sen vierellä, räsymatto sekä kulunut lipasto. Nurkassa tökötti lisäksi piskuinen kakluuni. Ulko-ovelta heti oikealta avautui ovi saunaan.

• Ja onhan täällä minullekin paikka, Tuomo viittoi lumikengän malliseen rottinkituoliin.

 Jannen silmät olivat heränneet hämmästyksestä, kun hän oli laskenut silmänsä uuteen kotiinsa. Tason alennus oli järisyttävä.

•  Äläs poika hätäile, Tuomo naurahti Jannen järkytykselle. – Tää on oikein kodikas kuhan pääset tänne asettumaan.

 Kierros jatkui takaisin ylös pihamaalle, sisälle rakennukseen, joka peitti näkymän laitumelle. Se näkyi myös ensimmäisenä Jannen saapuessa tilalle.

 Sisältä rakennuksesta paljastui askeettinen kuntosali.

• Täällä on kaikki mitä tarvitaan. Penkki, painot, tankoja, kyykkyteline ja leuanvetotanko. Saat sinäkin vähän lihaa luittes ympärille, Tuomo selitti arvioiva katse Jannessa.
• Mitä tuolla on? Janne kysyi osoittaen huoneen nurkassa seisovaa ovea.
• Sitä minä en voi vielä paljastaa. Kyllä sinä sen joskus saat nähdä.

 Mysteerihuone vei puolet rakennuksesta ja vei Jannen huomion Tuomon selittelyistä heidän jatkaessaan taivallustaan.

• Tuossa on varasto kaikelle tilpehöörille, Tuomo viittasi kolmanteen rakennukseen aukion ympärillä. Ja tämä paikka on pelkästään sinulle.

 He olivat tulleet ränsistyneelle, melkein laholle ulkohuussille.

• Teet tarpees tänne aina. Aina, muistakin.

 Tyrmistys Jannen kasvoilla oli syvin tähän mennessä.

• Et voi olla tosissas, onhan täällä sisävessaki?
• Olen olen. Ja on toki, mutta se on vain minulle. Eihän me nyt samassa vessassa voia käyä. No, eiköhän tässä ollu jo tarpeeksi, lähetäänhän takas tonne saunalle.

 Perillä Janne purki vähät tavaransa, jotka oli saanut ottaa mukaan. Omat vaatteensa hän joutui riisumaan heti ensimmäisenä.

• Pitääkö mun ottaa ihan kaikki vaatteet pois? bokserisillaan seisova Janne kysyi.
• Kaikki totta kai, Tuomo hihkaisi saunan puolelta.

 Kuului kolahdus, kun Tuomo sulki kiukaan luukun ja lompsi sitten kamarin puolelle.

• Ethän sinä niin riuku ookaan mitä aluks aattelin, hän naurahti ja tarttui häpeilemättä Jannen hartiaan isolla kourallaan.                                                                                                   

 Hän hieroi kouraansa hetken paikoillaan ja liu’utti sitä sitten alemmas rinnalle. – Hyvin erottuu tissitkin, hän sanoi astetta matalammalla äänellä. Tutkimusmatka jatkui alas vatsalle, jossa oli pieni sixpackin alku erotettavissa.

 Lopulta Tuomon käsi hotkaisi Jannen velttona roikkuvan vehkeen sisuksiinsa. – On sulla hyvän kokonen kyrpäkin. Tuleeko paljon runkkailtua?

 Janne oli liian järkyttynyt vastaamaan. Silmät loistivat teevateina ja keho oli jännittynyt varpaita myöten.

 Yhtäkkiä Tuomo räjähti remakkaan nauruun ja päästi irti Jannen vehkeestä. Jännittynyt tunnelma laukesi, mutta Jannen kasvoille nousi hento puna. Tuomo ei näyttänyt tätä huomaavan.

• Leikataanhan tuo sinun lettisi pois häirittemästä, Tuomo sanoi ja viittoi Jannen ulos.

 Hän istutti haaroväliään peittelevän nuorukaisen yhdelle saunankuistin muovisista tuoleista ja tarttui pöydällä lojuvaan hiustenleikkuriin. Voimakkaan surinan saattelemana Jannen kuontalo putoili vähä vähältä alas kuistille.

• No niin! Tuomo hihkaisi sammutettuaan koneen. – Heleppohoitonen ja viileä näin kesällä, hän jatkoi ja silitteli Jannen kaljua päänuppia.

 Janne pomppasi ylös tuolilta ja riensi tutkailemaan itseään kamarin pienen peilin eteen. Näky oli outo, pelottavakin. Kalju näytti ja tuntui luonnottomalta.

• Kyllä sinä siihen totut vielä, Tuomo kommentoi ovensuusta. – Oot vielä kiitollinen kun ei oo se sinun vanha lettis jatkuvasti tiellä.
• Hyvä se on sun sanoa, Janne tuhahti katse Tuomon ikäisekseen tuuheissa hiuksissa.

 Tuomo hymähti ja viittoi Jannea takaisin ulos.

• Enhän mä nyt alasti voi tuolla pihalla olla! Janne parahti.
• Ei sinua kukaan näe. Lehmät korkeintaan.

 Jannella ei ollut juuri vaihtoehtoja. Ei kun vaan kämmenet munien peitoksi ja suunta kohti päärakennusta.

 Sisällä Tuomo kierrätti Jannen ympäri suuren, kaksikerroksisen talon. Talo oli kuulemma satoja vuosia vanha ja kulkenut suvussa alusta alkaen. Jannen kulmat kurtistuivat epäilyksestä mitä kauempaa Tuomon monologi jatkui.

• Eikä minulle oo edes eukkoa siunaantunut, Tuomo sanoi, kun he olivat päässeet keittiöön. Hänen katseensa oli nauliintunut ikkunaan.

 Janne vilkuili ympärilleen tietämättä mitä sanoa. Parempi olla siis hiljaa.

• Senpä takia saatki hoitaa ruokapuolen täällä ollessas, Tuomo ilmoitti.
• Niinhän se sovittiin, Janne mutisi vastaukseksi.
• Kaapeista löytyy kaikki tarvittava. Ruokalistakin löytyy. Mennäänhän vielä käymään tuolla toimistossa ennen kun jatketaan.

 Tällä kertaa Janne sai jäädä seisomaan Tuomon tonkiessa piirongin laatikoita. Pian tonkiminen palkittiin ja Tuomo nosti pienen pahvilaatikon ulos päivänvaloon.

• Vielä tämä loppusilaus ja oot valmis alottamaan vuotes täällä, Tuomo sanoi ja repi paketin auki.

 Sisältä paljastui joukko muoviosia, jotka Tuomo asetteli yksi kerrallaan työpöydälleen. Siveysvyöhän se siinä.

 Jannen silmät nauliintuivat noihin osasiin. Ei hän muista että mistään tällaisesta olisi puhuttu. Ehkä olisi sittenkin pitänyt lukea se sopimus kokonaan läpi…

• Tulepas tänne, Tuomo käski.

 Janne asteli Tuomon viereen ja tunsi kohta kuinka voimakas kämmen tarttui ronskisti hänen kasseihinsa. Tuomo sovitteli muutamaa muovirengasta niiden taakse kunnes löysi mielestään sopivan koon. Sitten tuli vuoroon itse putki, jonka Tuomo survoi paikalleen kuivana ilman mitään ”neitien liukuvoiteita”.

 Janne katseli avuttomana, kun hänen pieneksi tyngäksi kutistunut kalunsa ahdettiin muoviseen vankilaansa, joka lukittiin kiinni pienellä munalukolla. Kiristävä tunne alkoi välittömästi kassien takana ja levisi pian koko haarovälin alueelle.

• No nyt on motivaatiota kasvaa ja oppia, Tuomo naurahti ja ravisteli Jannen lukittuja elimiä. – Ja kiinni kans pysyy.

 Tuomo jatkoi vielä laatikon penkomista. Kohta hän heittikin löydöksensä Jannelle, joka otti kopin tottunein ottein. Käsissään hän piteli maastokuvioituja boksereita.

• Pistäs ne vielä jalkaan niin eivät naapurit sitten ihmettele jos kylään eksyvät.

 Janne teki työtä käskettyä. Hetken hän oli onnessaan pyhimpänsä peittävistä housuista, mutta onni kaikkosi välittömästi, kun hän huomasi pullotuksen, jonka siveysvyö ja boksereiden tiukkuus aiheuttivat.

• E-eihän näitä viitti pitää! Janne parkaisi hädissään.
• Totta kai viittii. Saavatpahan kylän juoruämmät vähän jutunjuurta, Tuomo lohdutteli ja iski silmää.

 Tunne Jannen mahanpohjalla ei hellittänyt. Hän kuitenkin luotti Tuomoon eikä halunnut epäonnistua heti ensi metreillä, joten vaihtoehtojakaan ei ollut.

• Sauna on varmaan jo valmis, Tuomo ilmoitti.