Jatkoa Janin tarinalle.

 Jani tuijotti tyhjällä katseella vastapäistä metalliovea. Hän ei enää tiennyt kuinka kauan hän oli seisonut sidottuna tässä pienessä sellissä. Oli aivan hiljaista. Jani oli päätellyt huoneen olevan äänieristetty, joten hän ei ollut tuhlannut energiaa huutamiseen.

 Yhtäkkiä ovi kolahti auki, ja sisään astui kaksi miestä, jotka näyttivät aivan samanlaisilta kuin Janin aiemmin kohtaama. Sanomatta sanaakaan he vapauttivat Janin, mutta tarttuivat hänen käsivarsiinsa taluttaen hänet ulos sellistä.

 Nuorukaista talutettiin pitkin identtisiä ja sokkeloisia käytäviä loistelamppujen kirkkaassa valossa. Seinät, katto, ovet ja lattia oli kaikki tehty samasta harmaasta metallista, joka tuntui jäätävältä Janin paljaalla iholla. Hänen nänninsä nöpöttivät terhakkaina rintalihasten päällä.

 Lopulta miehet pysähtyivät ja taluttivat Janin käytävän päässä sijaitsevaan pieneen huoneeseen. Hänen käskettiin seistä asennossa jalat pienessä haara-asennossa, kädet takana ja selkä suorana. Saattajat jäivät seisomaan kädet rintojensa päällä Janin sivuille.

 Huone oli muuten tyhjä lukuun ottamatta pientä kameran linssiä ja kaiutinta suoraan Jania vastapäätä. Kaiutin rätisi ja sama konemainen ääni aloitti selostuksen:

• Kohde numero 725-97?

 Saattajat nyökkäsivät.

• Kohde on määrätty työpalvelukseen siivoustehtäviin osastolle G-3. Palvelus alkaa huomenna kello 6.00. Viekää kohde selliinsä.

 Selli oli samankokoinen kuin aiempikin, mutta täällä oli kalusteina punkka ohuella patjalla, wc-pytty sekä käsienpesuallas. Ikkunaa ei ollut, ainoastaan kirkas kattovalo, joka paloi koko hereillä oloajan aamukuudesta iltakymmeneen.

 Ovi kolahti jälleen kiinni Janin silmien edessä. Sydän pamppaili hermostuksesta. Siivoustehtävät kuulostivat helpoilta, mutta joutuisiko hän viettämään koko loppuelämänsä lattioita puunaten? Unensaannissa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun hän viimeinkin pääsi makuulle kaiken seisomisen jälkeen.

 Kattovalo rävähti auki pakottaen Janin hereille. Käytäviltä kuului vartijoiden huutoa, kun he availivat sellien ovia ja käskivät kohteita käytävään.

 Janin kohdalle sattui oikea korsto. Paksut käsivarret oli tatuoitu täyteen, ja rinta pullisteli lihaksikkaana paidan alla. Erona aiempiin henkilökunnan jäseniin vartijoiden kasvoja ei ollut peitetty. Heidän univormunsa oli lyhythihainen kauluspaita, suorat housut sekä koppalakki.

• Ulos, vartija ärähti.

 Jani astui käytävään vilkaisten pikaisesti sivuilleen. Muillakaan kohteilla ei ollut muuta päällään kuin sama metallinen siveysvyö.

• Asentoon, vartija jatkoi.

 Jani otti eiliseltä tutun asennon. Oikealta alkoi kuulua maihareiden tasaista kopinaa. Jani näki sivusilmällään kyseessä olevan jonkinlaisen vartijoiden esimiehen, joka oli tarkastamassa kohteita.

 Tullessaan Janin kohdalle hän pysähtyi.

• Onko tämä se uusi kohde?
• Kyllä on, kohde numero 725-97, vartija vastasi.

 Silmäiltyään hetken Jania tarkastaja kehaisi tämän olevan oivaa materiaalia osastolle. Janin sisintä kylmäsi.

 Käytävältä kohteet ohjattiin ruokalaan, jonka linjastolta he noutivat aamiaisen. Pöytiä oli kaksi, ja syöjiä noin parisenkymmentä.

 Jani alkoi mättämään mautonta puuroa sisuksiinsa yrittäen tukahduttaa päänsä sisällä vellovat ajatukset.

• Ai sä oot se uus? Janin oikealta puolelta kuului.

 Puhuja oli vaalealla lätkätukalla varustettu perusjäkärin näköinen nuorukainen. Jani meni lukkoon. Hän ei ollut yhtään varma saivatko he puhua keskenään.

• Älä huoli, syödessä saa puhua, vierustoveri vakuutteli.

 Jani myönsi olevansa uusi. Hän kysyi missä he olivat.

• Sen kun tietäis. Suurin osa veikkaa jotain asumatonta korpea kaukana Suomesta. Eipä täältä uloskaan oikein pääse selvittämään, vieruskaveri virnisti.
• Kauanko nää vyöt on muuten paikoillaan? Jani kuiskasi kysymyksen puuron jäähtyessä.

 Kohtalotoveri naurahti hieman.

• Sitäkään ei kukaan tiedä. Mulla pisin aika on kai jotain kuukausi, joillain useampikin. Jotkut taas saa tyhjennyksen melkeen joka päivä, niin ku tuo tuossa, tämä jatkoi nyökäten Jania vastapäätä istuvaan kaveriin.

 Kohde, johon viitattiin, nosti katseensa lautaseltaan.

• Ai mä vai? runsaalla, tummalla kehonkarvoituksella ja parransängellä varustettu roteva nuori mies kummasteli.
• No ei siitä oo kuin pari päivää ku viimeks sait tulla!
• Joku selvästi tykkää mun mällistä.

 Ruokailu oli pian ohi, mutta sen aikana Jani ehti kiinnittää huomiota lukuisiin hiustyyleihin, kehon karvoituksiin ja vartalotyyppeihin, joita heidän osastollaan vilisi. Osa oli hänenkaltaisiaan urheilijoita sopusuhtaisella kropalla, osa taas hieman tukevampia, mutta samalla lihaksikkaita, muutama taas oli kuin suoraan salilta tullut. Ikähaarukka sen sijaan oli tiukasti parinkympin tuntumassa.

 Vartijat jakoivat heidät pareihin, joille kullekin annettiin sanko täynnä pesuvettä sekä kaksi luutua. Jokaisella parilla oli oma sektorinsa siivottavanaan.

 Jani sai parikseen ruokalassa häntä vastapäätä istuneen Markuksen. 190-senttinen karhu erottui selvästi muista kohteista osastolla.

 Parin jynssäystä valvoi aina vartija. Jollain ihmeen sattumalla Janin ja Markuksen vartijaksi oli päätynyt sama, joka oli aamulla herättänyt Janin ensi kertaa.

 Seisottuaan kauan aikaa poikien takana seinään nojaten vartija avasi suunsa:

• Vauhtia senkin neidit tai jäätte ilman ruokaa.

 Tehostaakseen sanojaan vartija kaivoi esiin pienen kaukosäätimen. Paineltuaan parista napista Markukselta pääsi tuskallinen huuto. Luutu tipahti lattialle ja Markus painui kaksinkerroin.

• Tässä näät uus poika mitä ne anturat sun munissa saa aikaan, vartija virnuili Janille.

 Markus tointui iskusta pian naama peruslukemilla. Jani pystyi vain kuvittelemaan vihan määrää, jota tämä järkäle koki päätä lyhyempää vartijaa kohtaan.

 Osasto kokoontui lounaalla jälleen yhteen. Jani päätti olla tällä kertaa rohkeampi ja avasi sanaisen arkkunsa:

• Kuinka kauan te ootte ollu täällä?
• Joitain kuukausia, jälleen Janin oikealla puolella istuva Iiro vastasi.
• Meikä varmaan pisimpään jotain kuus kuukautta, Markus totesi.
• Mutta kukaan ei oo täällä vuosia. Aina välillä joku lähtee eikä palaa enää koskaan, Iiro jatkoi.
• Mihin ne sit joutuu? Jani ihmetteli.
• Kukaan ei varmasti tiedä, mutta toisille osastoille tai sit ne myydään ulkopuolelle.
• Muut osastot on monesti pahempia, Markus sanoi ja tunki lusikallisen muhennosta suuhunsa. – Monta osastoa on pelkkää hiilien lapiointia lämmityskattiloihin.
• Mutta ylöspäinkin voi päästä, Iiro vihjasi. – Koskaan ei vain tiedä mihin suuntaan on menossa.

 Iiron ja Markuksen selostus sai Janin mielessä heräämään vain entistä enemmän kysymyksiä. Mutta varmaa vaikutti olevan vankeuden lopullisuus, joten vangitsijoiden säännöillä pelaaminen tuntuisi ainoalta järkevältä vaihtoehdolta.

 Lounaan jälkeen jynssäys jatkui, vaikka näkyvää likaa ei välttämättä olisikaan. Jani epäili tällaisen puuduttavan työn olevan salainen testi, jolla päätetään kuka jatkaa mihinkin. Niinpä hän luuttusi lattioita kuin zombie käsien kipuilusta huolimatta.

 Töiden päätteeksi syötiin vielä päivällinen, minkä jälkeen jokainen kohde suljettiin omaan selliinsä odottamaan seuraavaa päivää.

 Jani tunsi poltetta ympäri kehoaan. Jos hän näkisi itsensä peilistä, hän saattaisi huomata hienoista kasvua lihaksissaan. Ainakin hän tunsi sen.

 Yhtäkkiä hänen sellinsä ovi avattiin. Ovella seisoi sama vartija aikaisemmilta kerroilta.

• Ulos sieltä.

 Jani totteli hämmennyksen vallassa. Vartija vei hänet pois osastolta pitkin käytäväsokkeloa hissiin, joka toi heidät suurehkoon huoneeseen, jota hallitsi tutkimuspöytä kahleineen.

 Vartija sitoi Janin tiukasti pöytään kiinni ja kaivoi taskustaan saman säätimen, jolla oli antanut iskuja Markuksen kasseille.

 Tällä kertaa vuorossa ei ollut iskuja, vaan napin painalluksesta Janin vyö aukesi paljastaen hänen levossa olevan kyrpänsä.

 Janin päässä myllersi. Hän ehti jo toivoa, että hän saisi jo nyt paljon puhutun tyhjennyksensä. Vartija paineli nappeja lisää, mikä sai katosta laskeutumaan erikoisen koneen, josta lähtevä putki kytkettiin Janin kaluun.

 Oltuaan ties kuinka monta päivää ilman tulemista Janin elin alkoi osoittaa elonmerkkejä. Vartija hymähti hieman alkaen lisätä painetta putkeen, mikä sai Janin kyrvän nytkähtelemään. Ei aikaakaan, kun se sykki koko komeudessaan.

 Jani päätti antautua nautinnon valtaan. Kone tuntui tietävän juuri oikean tahdin hänelle. Hetken se tuntui paremmalta kuin oma käsi.

 Mutta viime hetkillä se loppui. Kone hiljeni jättäen Janin kalun sykkimään ilman stimulointia. Jani ärähti turhautuneesti.

• Anna mun tulla, hän vaati vieressä virnuilevalta vartijalta.
• Ei sun aika vielä oo, vartija naurahti. – Ei vielä viikkoon ainakaan. Mä nyt halusin vähän kiusotella sua.

 Jani riuhtoi ja karjui vastaukseksi.

• Päästä mut sit irti!

 Vartija virnuili yhä, kun hän antoi pari voimakasta tujausta suoraan Janin paisuneille kasseille. Nuorukainen karjui keuhkojensa pohjasta. Tunne oli sama kuin joku olisi potkaissut häntä munille. Edes kuukauden runkkulakko ei tuntuisi yhtä pahalta.

• Tuut oppimaan, että tuo on vähintä mitä haluat. Mitäs oot noin komee ettei sun kiusottelemistas voi vastustaa.

 Jani mulkaisi vartijaa silmät kipunoiden vihasta. Hammasta purren hän selvisi toisesta erästä, jossa tuleminen oli vain muutaman sykäyksen päässä. Vartija taisi olla kokenut hommissaan.

 Leikittyään Janilla parisen tuntia vartija lopulta kyllästyi ja lopetti. Mutta vielä loppuhuipennuksena Jani sai jälleen parit sähköiskut kasseihinsa.

• Jotta saadaan tuo sun kyrpäs takas vyöhön, vartija selitti läimäyttäen Janin tanassa seisovaa kyrpää avokämmenellä.

 Janin parahdus sai vartijan vain yltymään. Tämän voimakas kämmen runnoi nuoren miehen vehjettä armottomasti jättäen sen helottamaan punaisena ja hellänä.

 Yö oli jo pitkällä, kun vartija viimein lukitsi Janin takaisin selliinsä. Voipuneena koitoksesta tämä ei voinut muuta kuin rojahtaa punkalle – kassit yhä pakottaen – ja koittaa saada nukuttua edes hetkinen.