Vähemmän seksiä, enemmän ihastumista!

Niilo oli juuri noussut portaat ylös toiseen kerrokseen, kun hän tajusi jonkun olevan hänen huoneessaan. Portaille saakka saattoi kuulla esineiden kolahdukset vasten parkettia, lyhyiden askelten innostuneen töminän sekä korvia riipivän kirskunnan, kun jotain raskasta laahataan vasten lattiaa.

Niilon kehon valtasi raajoja kutkutteleva ärtymys. Hän harppoi huoneensa avoimeen oviaukkoon tietäen jo valmiiksi kuka huoneessa temmelsi.

Niilon pikkusisko Katri makasi poikittain hänen sängyllään kaivaen jotain sängyn ja seinän välistä. Niilon sydän pomppasi kurkkuun ja jalat olivat pettää alta. Häntä piinaava kuumotuskin nousi uusiin sfääreihin.

• Mitä sä idiootti teet? Niilo huusi ovelta ja harppoi sängylleen.

Katri nosti päänsä kääntäen sen Niilon punoittaville kasvoille. Hänen huulensa yrittivät tovin muodostaa sanoja kuitenkaan onnistumatta siinä.

• Sä et sais olla ees täällä, Niilo jatkoi hieman rauhoittuneena.
• Mä tulin ettiin Penaa…, Katri ilmoitti kuiskaten.

Niilo oli hetken hiljaa ennen kuin sai palautettua mieleensä tuon muotopuolen pehmokoiran irvokkaan ulkomuodon. Jos hän saisi päättää, olisi koira jo aikaa sitten lopetettu. Se olisi kaikille paras ratkaisu.

• Miten se täällä olis? Niilo tiuskaisi.
• No ku mä ja Lotta leikittiin täällä eilen ja-

Katrin lause jäi kesken, kun Niilo huudahti syyttävä katse tiukasti Katrissa:

• Mitä te täällä leikitte? Ette te sais leik-
• Meillä oli lupa äidiltä. Kysy vaikka. Ei me voitu leikkiä mun huoneessa ku äiti siivos sitä, Katri valisti

Niiloa voitonriemuinen sointi äänessään.

• Jaahas, vai niin, Niilo huokaisi ja nousi istumaan sängynreunalle.

Hän oli jo unohtanut, mistä oli alun perin niin kovasti kiihtynyt, että oli pitkästä aikaa huutanut suoraan päin naamaa seitsenvuotiaalle pikkusiskolleen. Tämä kampesi itsensä istualleen Niilon kylkeen eikä ollut moksiskaan Niilon sanoista. Ei tämä koskaan ollut, huusi Niilo miten paljon tahansa.

Hetken he istuivat hiljaa, Niilon näpertäessä farkuissa olevaa reikäänsä ja Katrin hypistellessä sormiaan.

Sormiaan? Mutta missä Pena oli?

• Eikö Pena löytynykään? Niilo kysyi tarhatäti-äänellään.
• Ei…, Katri vastasi, muttei kuulostanut ollenkaan pettyneeltä. – Mut mä kyllä löysin yhen toisen jutun…

Sydän pomppasi jälleen Niilon rinnassa. Tätä menoa hän kyllä saisi ennemmin tai myöhemmin sydärin.

• Mitä…mitä sä oikeen sit löysit?
• Kuvia…yhestä pojasta, Katri kertoili samalla heilutellen jalkojaan ilmassa, ääni korkealla leijaillen ikään kuin hän kertoisi jotain hauskaakin juttua.

Hitto, Niilo ajatteli mielessään. Katri oli löytänyt hänen kaikista salaisimman kuvakätkönsä. Kuvat Peetusta, eräästä tutusta pojasta, jonka hän tunsi juuri ja juuri. No, FB-kamuja he nyt sentään olivat.

• Ethän pliis kerro kellekkään, Niilo maanitteli pikkusiskoaan pitäen tätä hellästi kämmenestä. – Sori se huutaminen, mua vaan ärsytti ku sä olit mun huoneessa ilman lupaa, kylhän sä nyt ymmärrät…

Katri laski katseensa laiskasti kämmeneensä, joka oli jossain Niilon valtavien käsien sisällä. Hän nosti katseensa Niilon epätoivoisille kasvoille, jotka rukoilivat anteeksiantoa joka solullaan.

• Ooksä niinku Elias ja Lare Salkkareissa? Katri kysyi totinen ilme kasvoillaan.
• Joo…, Niilo vastasi epäröiden.
• Aika söpöä…mut joo, en mä kerro kellekään, mutta…, Katri vetäisi kätensä irti Niilon otteesta.
• Mutta mitä? Niilon ääni oli palautunut jälleen normaaliksi.
• Mutta sun pitää auttaa Penan ettimisessä, Katri sanoi ja hymyili perään suupielet korvissa.

Niilo huokaisi ja mutisi suostuvansa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä pehmolelu voisi olla, joten aloitti käymään huonettaan läpi järjestelmällisesti aloittaen huoneen ovelta.

Ovelle päästyään hän kuuli äitinsä äänen. Tämä puhui puhelimeen jonkun kanssa.

• Ei ku se on vaan hyvä juttu…Totta kai Niilo pääsee, ei sillä kesätöitäkään oo…Mä meen just sen huoneeseen, mä kysyn siltä sopiiks tää.

Niilon äiti säpsähti ja silmät levähtivät auki, kun hän nosti katseensa kännykästään ovella seisovaan Niiloon. Ilme tämän kasvoilla oli tumma, mutta samaan aikaan kysyvä.

• Pertti, mun setä, muistathan sä sen? No, kuitenkin, se on saanu myytyä sen vanhan huvilan siellä Kainuussa päin, lähellä Kuhmoa, mut ne ostajat ei pääse sinne vielä tänä kesänä ja ne haluaiski et joku pitää huolta siitä huvilasta. Pertti on tietysti koko kesän omalla mökillään toisella puolella Suomea, joten se pyys sua sinne.

Niilon jalat olivat pettää hänen altaan jo toiseen kertaan tälle päivälle. Hänkö lähtisi jonnekin Kuhmoon vartioimaan jotain kuppasta rötisköä koko kesäksi?

• Een mä kyllä…mitä mä siellä?
• No otat jonku kaverin mukaan, äidin ilme oli päättäväinen; hän oli selvästikin päättänyt asian jo aikaa sitten eikä kestäisi, jos hänen yli käveltäisiin tällä tavalla. – Te saisitte ruokarahat sekä useamman satasen vielä kesän lopuksi. Eikä sinne tarvi mennä ku vasta juhannuksen jälkeen. Ja se paikka on kuule hieno…löytyy kaikki nykyajan mukavuudet viienkymmenen tuuman telkkarista aina poreammeeseen.

Niilon ilme oli sulanut jo äidin tuiman katseen alla, mutta nyt se kirkastui kasvoja reunustavaan hymyyn saakka. Eihän se olisikaan paskempi tapa viettää kesäloma. Ja jos vielä saisi oikeanlaisen kaverin pyydettyä mukaan, niin…

• Mä löysin Penan! Katri kiljahti aivan Niilon korvan juuressa.
• No kiva! Niilo huusi takaisin, mutta hymyssä suin – hänen kesänsä olisi täysin Katri-vapaa.

Maatessaan illalla sängyssään Niilo ehti jo katua koko juttua. Kenet hän muka ottaisi mukaansa?

Suurimmalla osalla hänen kavereistaan oli jokin kesätyö, monet olivat lomalla ties missä ja loput olivat vain rasittavaa seuraa pidemmän päälle. Ei hän yksin sinne lähtisi, hänestähän tulisi mökkihöperö muutamassa päivässä!

Käydessään läpi kavereidensa naamatauluja mielensä perukoilla iskoutuivat yhdet kasvot hänen mieleensä epäilyttävän pitkäksi aikaa.

Patrik. Tuo hoikka, mutta jäntevä, varmaan ”salalihaksikas”, ainakaan mitään ei päällepäin huomannut, rinnakkaisluokkalainen Niilon lukiosta. Tummat silmät, ruskea tukka…

Niilon yrittäessä päästä eroon häneen iskeneestä korvamadosta liikahteli hänen vehkeensä hermostuneesti boksereissa. Niinpä tietysti; hän ei pystynyt ajattelemaankaan Patrikia ilman kivenkovaa stondista.

No, jos luonto kutsuu, niin minkä sille yksi ihminen voi. Niilo vei oikean kätensä boksereilleen, jotka veti pikaisesti alas nilkkoihin. Vasemmalla kädellään hän hieroi pehmeää rintakehäänsä ja näin makuuasennossa sileää vatsaansa. Hän nimittäin oli hieman pyöreä – jos niin voi sanoa – hän ei siis ollut mikään ihannepainoinen, muttei myöskään mikään satakiloinenkaan.

Kämmen täyttyi nopeasti täydessä tanassa olevasta kalusta, jonka päätä Niilo alkoi hieromaan ensin hitaasti, mutta liike voimistui sekunti sekunnilta, kunnes se siirtyi esinahkaan, jota Niilo veteli edestakaisin edelleen kiihtyvällä tahdilla. Vasen käsi oli jämähtänyt oikeanpuoleiseen nänniin, jota se puristi lisäten näin ennestään suurta nautintoa.

Mielessään Niilon ei tarvinnut kuin riisua Patrik vähitellen edeten ylhäältä alas. He tosin eivät koskaan olleet olleet samalla liikuntakurssilla, joten Niilon vilkas mielikuvitus sai kuvittaa suuren osan Patrikin alastomasta kehosta.

Se onnistui paremmin kuin hyvin. Mielessään Niilo kuvitteli Patrikin niin pehmeän näköisille huulille

nousevan tuon söpön hymyn, jonka hän silloin tällöin suo koulun käytävillä, milloin kenellekin. Kerran jopa Niilolle itselleenkin.

Se oli eräs maanantaiaamu kevättalvella. Niilo oli tapansa mukaan myöhässä, muttei viitsinyt kiirehtiä askeleitaan. Koulunportin jo häämöttäessä huomasi hän sivusilmällään tutun vihreän takin lähestyvän portteja. Vatsassa kouraisi samalla tavalla kuin silloin kun hän oli jäänyt vuosia sitten kiinni pornoselailuistaan.

Yhtäkkiä vihreä takki oli kadonnut Niilon näköpiiristä. Hän katsahti sinne missä takki oli äsken vilkkunut löytäen takinkantajan rähmällään jäiseltä asfaltilta. Niilo saattoi kuulla Patrikin hiljaisen kiroamisen, mutta tämä ei kaikesta päätellen ollut vieläkään ollut huomannut häntä.

Pää edelleen hieman pyörällä tapahtuneesta Niilo harppoi Patrikin luo kysyen takellellen oliko tällä kaikki kunnossa. Patrik nosti tumman katseensa vierelle ilmestyneeseen Niiloon ja änkytti olevansa ihan kunnossa.

• Pääseks sä ylös? Niilo kysyi tuntien itsensä vähintäänkin hölmöksi seistessään siinä ja kysellessään typeriä kysymyksiä.
• Enköhän mä, Patrik hymähti ja kampesi itsensä jaloilleen. – Kiitti.
• Kiitti mistä? Niilo katui kysymystään välittömästi.
• Ettet vaan kävelly ohi. Oot hyvä tyyppi, Patrikin katse oli vilpitön.

Ja silloin hän hymyili Niilolle. Nyt oli Niilolta pettää jalat alta. Varovaisin askelin he kävelivät yhdessä sisään koulurakennukseen, mutta erkanivat heti ala-aulassa. Niilon päivän tuo pieni sattumus kuitenkin pelasti.

Nyt muistellessaan tuota tapahtumaa sai hänen vehkeensä uutta pontta tauosta veltostuneeseen olemukseensa. ”Oot hyvä tyyppi.” Niinkö Patrik todellakin sanoi? Mitä se sillä tarkoitti? Tykkääköhän se musta?

Niilo oli riisunut Patrikin yläosattomaksi, kun hän tunsi kuuman sperman valuvan verkkaalleen käteensä.

Hän ei koskaan päässyt alushousuille asti.

Nyt hän tiesi kenet kutsua mukaansa viettämään kesän kauneinta aikaa.

Niilon käsi ei ollut totella hänen aivojensa välittämiä viestejä, vaan sen sijaan kapinoivat röyhkeästi

saaden käden vapisemaan vimmatusti. Niilolla oli todellisia vaikeuksia saada hiiren osoitinta osumaan punaiseen viestikuplaan, joka vilkkui punaisena hänen Facebook-sivullaan.

Klikkauksen jälkeen hänen kätensä vapina päättyi kuin seinään. Viesti meni näin:

”No moro!

Kuulostaa vitun siistiltä tavalta viettää kesäloma! Itellekään kun ei oo mitään kesäduunia tiedossa, eikä viittis himaankaan jäädä. Tekis mieli lähtä jo huomenna. 😉

T. Patrik”

Niilo tavasi viestiä uudelleen ja uudelleen läpi ja viimein hänen oli se uskottava: Patrik todella halusi

viettää kesänsä hänen kanssaan keskellä korpea, tosin huippuluokan huvilassa, täydellisellä ylöspidolla varustettuna, ja vielä palkan kera. Mutta silti. Eikö yksissään jo tämä kertonut jotain ratkaisevaa Patrikin tunteista Niiloa kohtaan?

Niilon mielestä kertoi. Se kertoi kaiken. Se antoi myöskin aihetta reilun viikon runkkailuihin, jotka hänen piti viettää ainoastaan oma käsi seuranaan, unelmoiden Patrikista ja tämän miehisen vahvasta, mutta samaan aikaan hellästä kosketuksesta.

Lähtöpäivä koitti. Farmari-Volvoon oli ahdettu puolet Niilon vaatekaapin sisällöstä sekä valtava kasa

muuta ”tarpeellista” roinaa. Tosiasiassa hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän tarvitsisi – hän ei ollut

ollut koskaan kahta viikkoa pitempää aikaa poissa kotoaan ja yhtäkkiä hänen pitäisi pakata varusteet yli kuukauden poissaoloa varten.

Niilon äiti oli kuskina, Katrin ja isän jäädessä pitämään taloa pystyssä. Niilo tiesi suunnilleen, missä päin vajaan sadantuhannen asukkaan kaupunkia Patrik asui, mutta saapuminen Patrikin antaman tarkan osoitteen osoittamalle talolle sai Niilon valmistautumattoman kehon värähtämään kaikesta jännityksestä ja unelmoinnista. Mitä oikeasti tapahtuisikaan vai tapahtuisiko mitään?

Patrik seisoi jo pihalla odottelemassa heitä. Välittömästi Niilon äidin saatua parkkeerattua auto, Niilo hyppäsi ulos huikaten moro:n ja sännäten sitten nappaamaan Patrikin kädestä roikkuvan urheilukassin.

Patrik vastasi Niilon tervehdykseen ja hymyili perään pienesti, mutta tuike silmäkulmassa. Hän ojensi kassin Niilolle ja astui sisään autoon. Niilon asetellessa kassia takakonttiin, saattoi hän samalla tutkata Patrikia salaa takaapäin.

Tämä oli pukeutunut tapansa mukaan värikkäästi, mutta näin kesän kunniaksi myös varsin tiukasti. Punaisten shortsien alta kuulsi houkuttelevana pakaroiden sulavat linjat sekä jäntevät reidet. Vihreä, lyhythihainen paita sen sijaan näytti olevan repeämäisillään hartioista johtuen ehkä myös pykälää liian pienestä koosta, mutta Niilon oli pakko myöntää hartioiden saaneen ihan tietoistakin treeniä.

Reilun neljänsadan kilometrin matka kohti Kuhmon vaaroja saattoi alkaa. Alun kiusallisen tervehdystenvaihdon ja kohteliaisuuksien jälkeen autoon laskeutui odottava hiljaisuus. Niilo tunsi hikipisaroiden kihoavan otsalleen hänen tajutessaan tilanteen outouden: hän ja Patrik olivat käytännössä

toisilleen tuntemattomat, he istuivat nyt autossa useamman tunnin matkalla kuskinaan Niilon äiti, matkalla kaitsemaan ventovieraiden omistamaa ökyhuvilaa. Jotain täytyi sanoa – ja pian!

• Noo, mitäs puuhailit juhannuksena? Niilo kysäisi kääntäen katseensa vierellään istuvaan Patrikiin.
• En mitään ihmeempiä, Patrik virnisti vastaukseksi. Entä sä?
• Mökillä oltiin, Niilo hymähti. Häntä sisältä korventava kuumotus laski hieman Patrikin leikikkään virnistyksen myötä; Patrik taisi todella pitää hänestä.

Patrik nyökkäili Niilon vastaukselle katse suuntautuen pian ikkunan takana viliseviin maisemiin. Tuttu hiljaisuus laskeutui jälleen auton takapenkille.

Matkan varrella he pysähtyivät useita kertoja huoltoasemilla wc-käyntejä ja jalkojen verryttelyä varten, kerran syömään. Viimeisellä pysähdyspaikalla Niilo sai suunsa avatuksi huoltamon nurkalla hänen ja Patrikin kävellessä kohti autoa.

• Mutsi ei oo vielä autolla. Jäähään tähän oottaan, mitä me tuonne aurinkoon mennään, Niilo ehdotti takanaan tulevalle Patrikille.

Patrik nyökkäsi ja nojautui vaaleaa seinää vasten nenällään pinkkisankaiset muoviläpyskät, joita hän kutsui aurinkolaseiksi ja jotka hän osti – Niilon mielestä – tuntuvalla ylihinnalla kyseiseltä huoltamolta.

Niilokin nojautui vasemmalla kyljellään vasten huoltoaseman seinää katse seilaten Patrikin poikamaisen profiilin ja huoltamon parkkipaikan vilinän välillä. Hän hapuili sanoja suullaan ennen kuin uskalsi kysyä:

• Minkä takii sä lähit mun kaa tänne korpeen?

Patrik tuntui vasta nyt huomaavan Niilon katseen ja vastasi tyynenä, pienoinen hymy ohuilla huulillaan:

• Koska sä oot hyvä tyyppi.
• Hyvä tyyppi? Niilo naurahti ”sattumalle”, joka palautti hänen muistonsa kevättalven yhteen autuaaseen päivään.
• Niin. Huomaavainen, ystävällinen, hellä…, Patrik kääntyi itsekin vasten Niilon hämmästyksen ja ilon sekaisia kasvoja. -…ja söpö.

Niilo naurahti typerästi. Tai ainakin hän niin itse luuli. Söpö? Niinkö Patrik juuri sanoi? Hänkö?

• En kai mä nyt…, Niilon kenkä ruopi kuivaa asfalttia.
• Ootpas…, Patrik hymähti ja kosketti Niilon paljasta käsivartta.
• No niin pojat! Niilon äidin ääni nosti molempien poikien pulssin huippuunsa. – Lähetään!

Niilo ja Patrik katsahtivat toisiinsa lukien toistensa kasvoilta omat tismalleen samankaltaiset ilmeensä.

• Ei kai se nähny mitään? Niilon ääni kieli suoranaisesta pelosta.
• Mitä jos näkikin? Patrik virnuili ja tökkäsi Niiloa pehmeään vatsaan.

Kävi ilmi, ettei Niilon äiti ollut nähnytkään mitään. Tämä selitti kasvot kirkkaina huvilasta, jonne he saapuisivat millä hetkellä hyvänsä. Neljä makuuhuonetta, kaksi kerrosta, takkahuone, sauna kymmenelle hengelle, poreamme tilavalla terassilla, kaasugrilli, järvenrantatontti, laituri, venepaikka…

Niilo ei jaksanut keskittyä loppumattomaan litaniaan puolenvälin kohdalla, vaan antoi äitinsä äänen soljua puron lailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Patrik näytti samoin kyllästyneeltä, mutta samalla innokkaalta. Tämän kasvoilla oli hehku, jollaista Niilo ei ollut koskaan tällä nähnyt – sitä ei voinut tallentaa millään olemassa olevalla kameralla.

Oli jo ilta yhdeksän, kun he saapuivat huvilalle. Ilmassa oli runsaasti kosteutta ja satunnaisten lintujen lyhyet sävelmät kaikuivat huvilaa ympäröivässä sekametsikössä. Kaikki kolme hyppäsivät ulos päivän aikana ahtaaksi käyneestä Volvosta ja imivät sisäänsä kesäkuun yön raikasta ja hieman maagistakin tuoksua.

Niilon äidin piti luonnollisesti jäädä yöksi huvilalle ennen kuin hän ajaisi takaisin Etelä-Suomeen ja jatkaisi kiireistä uraansa nousujohtoisessa lakimiesyrityksessä. Jokainen majoittui omaan huoneeseensa eikä mennyt kauaa ennen kuin he olivat sikeässä unessa.

Pieni huone oli kauttaaltaan valoisa, ja täysin valkoiset seinätkin vain heijastivat ikkunasta tulvivan valon entistä kirkkaampana Niilon silmille, jotka aukesivat vaivalloisen hitaasti. Ne rävähtivät apposen auki, kun hänen huoneensa puinen ovi avattiin, ensin vain raolleen, mutta vähitellen se aukesi kokonaan.

Niilo repi peittoaan ylemmäs peittääkseen laskeutumattoman aamuseisokin, mutta jätti peiton niille sijoilleen, kun viimein nosti katseensa tulijaan. Patrikhan se siellä oli sinisissä boksereissaan. Tämä hymähti ilkikurisesti hämmästyneen oloiselle Niilolle ja astui sisään.

Hän sulki oven erityisen varovasti, vaikka tiesi Niilon äidin nukkuvan toisella puolen taloa. Tämän jälkeen hänellä ei enää kärsivällisyys kestänyt, vaan hän loikki Niilon sängyn viereen ja läjähti suurieleisesti tämän viereen.

Niilokin hymyili nyt kun tiesi mitä tuleman pitää. Ilman sen kummempia signaaleja Patrikilta hän laski lämpimän kätensä pienemmän pojan olkapäälle ja silitti sen hieman viileämpää ihoa peukalollaan.

Patrik käänsi katseensa katosta hymyilevään Niiloon, kääntyi kyljelleen ja ohjasi Niilon käden hänen etumukselleen. Lyhyen suudelman jälkeen hän sanoi:

• Mä oon oottanu tätä niin kauan…sä kyllä tiiät, mitä tehä…

Niilo hymähti, mutta hänen hymynsä hyytyi lyhyeen, kun hän tajusi, mitä hänen oli oikein tehtävä. Hän hieroi Patrikin etumusta hetken, mikä aiheutti välittömän kovettumisen ja nautinnon henkäisyn Patrikilta, mutta homman jäädessä junnaamaan paikoilleen repi Patrik itse bokserit jaloistaan paljastaen keskimääräistä pitemmän kalunsa ja sen alla terhakkaana roikkuvat pallit.

Niilonkin katse kirkastui jälleen ja mahassa kihelmöi ihanasti – hän ei ollut osannut kuvitella tällaisen tapahtuvan hänelle ennen Patrikin myöntävää vastausta hänen kutsuunsa, mutta että näin nopeasti! Ensimmäisenä varsinaisena päivänä huvilalla ja vieläpä kun hänen äitinsä ei nuku kuin kymmenen metrin päässä heistä!

Niilo tarttui haparoiden Patrikin kalunpäähän, mutta Patrik pysyi tyynenä eikä halunnut hermostuttaa Niiloa liikaa. Tällekin kyseessä oli kauan kaivattu hetki ja myöskin ensimmäinen mieskokemus.

Niilon alkaessa vedellä Patrikin esinahkaa edestakaisin alkoi hänen omakin kullinsa saavuttaa huippumittojaan. Patrik ymmärsi yskän ja tarttui hän vastavuoroisesti Niilon etumukseen.

Pian molemmat makasivat ilkosillaan Niilon huoneen leveällä parisängyllä kyljetysten antaen toisilleen parhaimmat runkut, jotka he ovat elämässään siihen mennessä saaneet. Patrikin astetta korkeampaan huohotukseen yhdistyi Niilon sitä vastoin hiukan matalampi äänimaailma.

Molemmat laukesivat aika lailla samoihin aikoihin toistensa kämmenille. Katseet nousivat ja kohtasivat puolivälissä. Virnistys nousi ensin Patrikin sileille kasvoille, joilta se sitten peilautui Niilonkin kasvoille.

Autuas varttitunti päättyi molempien huulilta hersyvään nauruun.