Janin koettelemus

Jatkoa Janin tarinalle.

 Jani tuijotti tyhjällä katseella vastapäistä metalliovea. Hän ei enää tiennyt kuinka kauan hän oli seisonut sidottuna tässä pienessä sellissä. Oli aivan hiljaista. Jani oli päätellyt huoneen olevan äänieristetty, joten hän ei ollut tuhlannut energiaa huutamiseen.

 Yhtäkkiä ovi kolahti auki, ja sisään astui kaksi miestä, jotka näyttivät aivan samanlaisilta kuin Janin aiemmin kohtaama. Sanomatta sanaakaan he vapauttivat Janin, mutta tarttuivat hänen käsivarsiinsa taluttaen hänet ulos sellistä.

 Nuorukaista talutettiin pitkin identtisiä ja sokkeloisia käytäviä loistelamppujen kirkkaassa valossa. Seinät, katto, ovet ja lattia oli kaikki tehty samasta harmaasta metallista, joka tuntui jäätävältä Janin paljaalla iholla. Hänen nänninsä nöpöttivät terhakkaina rintalihasten päällä.

 Lopulta miehet pysähtyivät ja taluttivat Janin käytävän päässä sijaitsevaan pieneen huoneeseen. Hänen käskettiin seistä asennossa jalat pienessä haara-asennossa, kädet takana ja selkä suorana. Saattajat jäivät seisomaan kädet rintojensa päällä Janin sivuille.

 Huone oli muuten tyhjä lukuun ottamatta pientä kameran linssiä ja kaiutinta suoraan Jania vastapäätä. Kaiutin rätisi ja sama konemainen ääni aloitti selostuksen:

  • Kohde numero 725-97?

 Saattajat nyökkäsivät.

  • Kohde on määrätty työpalvelukseen siivoustehtäviin osastolle G-3. Palvelus alkaa huomenna kello 6.00. Viekää kohde selliinsä.

 Selli oli samankokoinen kuin aiempikin, mutta täällä oli kalusteina punkka ohuella patjalla, wc-pytty sekä käsienpesuallas. Ikkunaa ei ollut, ainoastaan kirkas kattovalo, joka paloi koko hereillä oloajan aamukuudesta iltakymmeneen.

 Ovi kolahti jälleen kiinni Janin silmien edessä. Sydän pamppaili hermostuksesta. Siivoustehtävät kuulostivat helpoilta, mutta joutuisiko hän viettämään koko loppuelämänsä lattioita puunaten? Unensaannissa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun hän viimeinkin pääsi makuulle kaiken seisomisen jälkeen.

 Kattovalo rävähti auki pakottaen Janin hereille. Käytäviltä kuului vartijoiden huutoa, kun he availivat sellien ovia ja käskivät kohteita käytävään.

 Janin kohdalle sattui oikea korsto. Paksut käsivarret oli tatuoitu täyteen, ja rinta pullisteli lihaksikkaana paidan alla. Erona aiempiin henkilökunnan jäseniin vartijoiden kasvoja ei ollut peitetty. Heidän univormunsa oli lyhythihainen kauluspaita, suorat housut sekä koppalakki.

  • Ulos, vartija ärähti.

 Jani astui käytävään vilkaisten pikaisesti sivuilleen. Muillakaan kohteilla ei ollut muuta päällään kuin sama metallinen siveysvyö.

  • Asentoon, vartija jatkoi.

 Jani otti eiliseltä tutun asennon. Oikealta alkoi kuulua maihareiden tasaista kopinaa. Jani näki sivusilmällään kyseessä olevan jonkinlaisen vartijoiden esimiehen, joka oli tarkastamassa kohteita.

 Tullessaan Janin kohdalle hän pysähtyi.

  • Onko tämä se uusi kohde?
  • Kyllä on, kohde numero 725-97, vartija vastasi.

 Silmäiltyään hetken Jania tarkastaja kehaisi tämän olevan oivaa materiaalia osastolle. Janin sisintä kylmäsi.

 Käytävältä kohteet ohjattiin ruokalaan, jonka linjastolta he noutivat aamiaisen. Pöytiä oli kaksi, ja syöjiä noin parisenkymmentä.

 Jani alkoi mättämään mautonta puuroa sisuksiinsa yrittäen tukahduttaa päänsä sisällä vellovat ajatukset.

  • Ai sä oot se uus? Janin oikealta puolelta kuului.

 Puhuja oli vaalealla lätkätukalla varustettu perusjäkärin näköinen nuorukainen. Jani meni lukkoon. Hän ei ollut yhtään varma saivatko he puhua keskenään.

  • Älä huoli, syödessä saa puhua, vierustoveri vakuutteli.

 Jani myönsi olevansa uusi. Hän kysyi missä he olivat.

  • Sen kun tietäis. Suurin osa veikkaa jotain asumatonta korpea kaukana Suomesta. Eipä täältä uloskaan oikein pääse selvittämään, vieruskaveri virnisti.
  • Kauanko nää vyöt on muuten paikoillaan? Jani kuiskasi kysymyksen puuron jäähtyessä.

 Kohtalotoveri naurahti hieman.

  • Sitäkään ei kukaan tiedä. Mulla pisin aika on kai jotain kuukausi, joillain useampikin. Jotkut taas saa tyhjennyksen melkeen joka päivä, niin ku tuo tuossa, tämä jatkoi nyökäten Jania vastapäätä istuvaan kaveriin.

 Kohde, johon viitattiin, nosti katseensa lautaseltaan.

  • Ai mä vai? runsaalla, tummalla kehonkarvoituksella ja parransängellä varustettu roteva nuori mies kummasteli.
  • No ei siitä oo kuin pari päivää ku viimeks sait tulla!
  • Joku selvästi tykkää mun mällistä.

 Ruokailu oli pian ohi, mutta sen aikana Jani ehti kiinnittää huomiota lukuisiin hiustyyleihin, kehon karvoituksiin ja vartalotyyppeihin, joita heidän osastollaan vilisi. Osa oli hänenkaltaisiaan urheilijoita sopusuhtaisella kropalla, osa taas hieman tukevampia, mutta samalla lihaksikkaita, muutama taas oli kuin suoraan salilta tullut. Ikähaarukka sen sijaan oli tiukasti parinkympin tuntumassa.

 Vartijat jakoivat heidät pareihin, joille kullekin annettiin sanko täynnä pesuvettä sekä kaksi luutua. Jokaisella parilla oli oma sektorinsa siivottavanaan.

 Jani sai parikseen ruokalassa häntä vastapäätä istuneen Markuksen. 190-senttinen karhu erottui selvästi muista kohteista osastolla.

 Parin jynssäystä valvoi aina vartija. Jollain ihmeen sattumalla Janin ja Markuksen vartijaksi oli päätynyt sama, joka oli aamulla herättänyt Janin ensi kertaa.

 Seisottuaan kauan aikaa poikien takana seinään nojaten vartija avasi suunsa:

  • Vauhtia senkin neidit tai jäätte ilman ruokaa.

 Tehostaakseen sanojaan vartija kaivoi esiin pienen kaukosäätimen. Paineltuaan parista napista Markukselta pääsi tuskallinen huuto. Luutu tipahti lattialle ja Markus painui kaksinkerroin.

  • Tässä näät uus poika mitä ne anturat sun munissa saa aikaan, vartija virnuili Janille.

 Markus tointui iskusta pian naama peruslukemilla. Jani pystyi vain kuvittelemaan vihan määrää, jota tämä järkäle koki päätä lyhyempää vartijaa kohtaan.

 Osasto kokoontui lounaalla jälleen yhteen. Jani päätti olla tällä kertaa rohkeampi ja avasi sanaisen arkkunsa:

  • Kuinka kauan te ootte ollu täällä?
  • Joitain kuukausia, jälleen Janin oikealla puolella istuva Iiro vastasi.
  • Meikä varmaan pisimpään jotain kuus kuukautta, Markus totesi.
  • Mutta kukaan ei oo täällä vuosia. Aina välillä joku lähtee eikä palaa enää koskaan, Iiro jatkoi.
  • Mihin ne sit joutuu? Jani ihmetteli.
  • Kukaan ei varmasti tiedä, mutta toisille osastoille tai sit ne myydään ulkopuolelle.
  • Muut osastot on monesti pahempia, Markus sanoi ja tunki lusikallisen muhennosta suuhunsa. – Monta osastoa on pelkkää hiilien lapiointia lämmityskattiloihin.
  • Mutta ylöspäinkin voi päästä, Iiro vihjasi. – Koskaan ei vain tiedä mihin suuntaan on menossa.

 Iiron ja Markuksen selostus sai Janin mielessä heräämään vain entistä enemmän kysymyksiä. Mutta varmaa vaikutti olevan vankeuden lopullisuus, joten vangitsijoiden säännöillä pelaaminen tuntuisi ainoalta järkevältä vaihtoehdolta.

 Lounaan jälkeen jynssäys jatkui, vaikka näkyvää likaa ei välttämättä olisikaan. Jani epäili tällaisen puuduttavan työn olevan salainen testi, jolla päätetään kuka jatkaa mihinkin. Niinpä hän luuttusi lattioita kuin zombie käsien kipuilusta huolimatta.

 Töiden päätteeksi syötiin vielä päivällinen, minkä jälkeen jokainen kohde suljettiin omaan selliinsä odottamaan seuraavaa päivää.

 Jani tunsi poltetta ympäri kehoaan. Jos hän näkisi itsensä peilistä, hän saattaisi huomata hienoista kasvua lihaksissaan. Ainakin hän tunsi sen.

 Yhtäkkiä hänen sellinsä ovi avattiin. Ovella seisoi sama vartija aikaisemmilta kerroilta.

  • Ulos sieltä.

 Jani totteli hämmennyksen vallassa. Vartija vei hänet pois osastolta pitkin käytäväsokkeloa hissiin, joka toi heidät suurehkoon huoneeseen, jota hallitsi tutkimuspöytä kahleineen.

 Vartija sitoi Janin tiukasti pöytään kiinni ja kaivoi taskustaan saman säätimen, jolla oli antanut iskuja Markuksen kasseille.

 Tällä kertaa vuorossa ei ollut iskuja, vaan napin painalluksesta Janin vyö aukesi paljastaen hänen levossa olevan kyrpänsä.

 Janin päässä myllersi. Hän ehti jo toivoa, että hän saisi jo nyt paljon puhutun tyhjennyksensä. Vartija paineli nappeja lisää, mikä sai katosta laskeutumaan erikoisen koneen, josta lähtevä putki kytkettiin Janin kaluun.

 Oltuaan ties kuinka monta päivää ilman tulemista Janin elin alkoi osoittaa elonmerkkejä. Vartija hymähti hieman alkaen lisätä painetta putkeen, mikä sai Janin kyrvän nytkähtelemään. Ei aikaakaan, kun se sykki koko komeudessaan.

 Jani päätti antautua nautinnon valtaan. Kone tuntui tietävän juuri oikean tahdin hänelle. Hetken se tuntui paremmalta kuin oma käsi.

 Mutta viime hetkillä se loppui. Kone hiljeni jättäen Janin kalun sykkimään ilman stimulointia. Jani ärähti turhautuneesti.

  • Anna mun tulla, hän vaati vieressä virnuilevalta vartijalta.
  • Ei sun aika vielä oo, vartija naurahti. – Ei vielä viikkoon ainakaan. Mä nyt halusin vähän kiusotella sua.

 Jani riuhtoi ja karjui vastaukseksi.

  • Päästä mut sit irti!

 Vartija virnuili yhä, kun hän antoi pari voimakasta tujausta suoraan Janin paisuneille kasseille. Nuorukainen karjui keuhkojensa pohjasta. Tunne oli sama kuin joku olisi potkaissut häntä munille. Edes kuukauden runkkulakko ei tuntuisi yhtä pahalta.

  • Tuut oppimaan, että tuo on vähintä mitä haluat. Mitäs oot noin komee ettei sun kiusottelemistas voi vastustaa.

 Jani mulkaisi vartijaa silmät kipunoiden vihasta. Hammasta purren hän selvisi toisesta erästä, jossa tuleminen oli vain muutaman sykäyksen päässä. Vartija taisi olla kokenut hommissaan.

 Leikittyään Janilla parisen tuntia vartija lopulta kyllästyi ja lopetti. Mutta vielä loppuhuipennuksena Jani sai jälleen parit sähköiskut kasseihinsa.

  • Jotta saadaan tuo sun kyrpäs takas vyöhön, vartija selitti läimäyttäen Janin tanassa seisovaa kyrpää avokämmenellä.

 Janin parahdus sai vartijan vain yltymään. Tämän voimakas kämmen runnoi nuoren miehen vehjettä armottomasti jättäen sen helottamaan punaisena ja hellänä.

 Yö oli jo pitkällä, kun vartija viimein lukitsi Janin takaisin selliinsä. Voipuneena koitoksesta tämä ei voinut muuta kuin rojahtaa punkalle – kassit yhä pakottaen – ja koittaa saada nukuttua edes hetkinen.

Mikaelin piinan hetket

Tämäkin on vanha novelli, mutta en ole varma sen valmistumisajankohdasta. Tämä on siitä erilainen, että mukana on naisiakin!

 Mikael oli aina kuvitellut olevansa alfa naisten keskuudessa. Mutta muutama kuukausi sitten hän koki sellaisen kokemuksen, joka teki hänestä ikuisen betan.

 Mikaelilla oli kaunis, blondi tyttöystävä, joka olisi tuosta vain saanut mallinpaikan vaikkapa Milanon kaltaisesta mallimaailman mekasta. Vaaleat hiukset yhdistettyinä klassisin kauniisiin kasvonpiirteisiin, sinisiin silmiin ja timmiin vartaloon tekivät Loviisasta täydellisen tyttöystävän, jos ulkonäkö on pääkriteeri.

 Mikaelille se oli, ja niin he alkoivat seurustelemaan. Muut pojat kadehtivat Mikaelia, joka talutti Loviisaa heidän lukionsa käytävillä kuin jotakin palkintoporsasta. Loviisa ei tyytynyt palkinnon rooliin, vaan halusi olla vähintäänkin tasaveroinen bändissä kitaraa soittavan poikaystävänsä rinnalla. Mieluummin hän itse kirkkaammassa valokeilassa.

 Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, lokakuussa, alkoi pienessä lukiossa kiertämään koulun ehkä mehukkain juoru vuosikausiin. Huhuttiin, että Mikael olisi pettänyt tyttöystäväänsä. Harva tunnusti uskovansa juoruun, mutta koulun ulkopuolella, kaukana parista sanaiset arkut avautuivat ja juorukellot pääsivät paisuttelemaan juttua omien, epäilyttävien päämääriensä ohjaamina.

 Eräänä syksyisenä viikonloppuna järjestetyt bileet olivat juuri oikea paikka puida koulun tunnetuimman parin asioita. Syrjäisessä nurkassa istuva tyttökolmikko oli kääntynyt toisiinsa päin ja supisi keskenään keskellä bileiden meluisaa äänimaailmaa.

  • Mä kuulin, et Mikael oli pettäny Loviisaa sen bändin keikalla, tyttökolmikon punapää kertoi.
  • Eikö se ollukaan joissain bileissä Stadis? kulmalävistyksellinen, pienikokoinen tyttö ihmetteli.
  • Se ei oo kumpikaan noista, jo tukevassa humalassa oleva siilitukkainen tyttö, joukon pomo, sammalsi.
  • Oli miten oli, mut Loviisa kuulemma suunnittelee kostoa, punapää säkätti kohonneella äänellä.

 Kaksi muuta tyttöä hyssyttelivät kiihtynyttä toveriaan ja vilkuilivat vauhkoina sivuilleen. Kukaan ei kuitenkaan ollut kolmea metriä lähempänä heitä.

  • Mitä kostoa? siilitukka uteli katse pysähtyneenä punapäähän.
  • Se aikoo pettää Mikaelia kanssa, punapää nielaisi kuuluvasti ennen kuin jatkoi. – Ja se pistää Mikaelin kattomaan.

 Siilitukka hörähti humalaisen tapaan, mutta joukon pienin tyttö pysytteli hiljaisen totisena. Punapääkin oli vähintäänkin vakava, ellei jopa jollain tasolla järkyttynyt.

 Siilitukka nousi ylös tuoliltaan, mutta rojahti saman tien parketille. Punapää ja kulmalävistys ponnahtivat seisomaan ja ryhtyivät avustamaan sammunutta ystävätärtään.

 Samaan aikaan pikku hiprakassa oleva Loviisa rynnisti taloon. Tyttökolmikko ei tätä nähnyt, eikä sitä kuinka Loviisa nappasi eteisestä mukaansa parikymppisen arabimiehen, jonka johdatti yhteen talon lukuisista makuuhuoneista.

 Miehen ympärillä ennen tytön tuloa naureskelleet kaverit katsoivat silmät levällään, kun heidän kaveriaan vei jokaisen tuntema blondi. Myös jokaisen nuorukaisen jalkoväli nosti päätään tuon tytsyn nähdessään ja huokasi katkerana, kun tytön selkä hävisi nurkan taakse. Kateus oli kuitenkin turhaa – kaikki oli etukäteen huolellisesti suunniteltua, eikä Loviisa muissa olosuhteissa luultavasti ottaisikaan valitsemaansa miestä tuosta vaan petikumppanikseen.

 Makuuhuone, johon Loviisa miehen johdatti oli sekin tarkoin valittu. Kun Loviisa avasi huoneen oven, ei sieltä erottanut juuri mitään, mutta valojen syttyessä nuoren arabimiehen naama venähti: huonetta hallitsevalla leveällä parisängyllä makasi Loviisan poikaystävä Mikael ilkosillaan ja sidottuna.

 Loviisa hymähti vinosti poikkikselleen, joka yritti huutaa jotain teippinsä takaa. Hän käänsi katseensa nappaamaansa mieheen ja kysyi:

  • Mikä sun nimi on?
  • Ismael, mies vastasi kohtuu hyvällä suomella.
  • No, Ismael…ooksä koskaan pannu?
  • Naista?
  • Niiin…Ooksä pannu sit miehiäkin?
  • No…joskus, Ismael vastasi hymyillen hiukan nolostuneena.
  • Sä oot siis bi?
  • Jep, Ismaelin ääni oli jo toista kertaa varmempi.
  • Hyvä, Loviisan katse oli täynnä itsevarmuutta ja naisellista voimaa. – Mitä oot mieltä mun ”poikkiksesta”?

 Ismael mittaili kädet selän taakse sidottua Mikaelia, jonka jokaikinen yksityiskohta oli selvästi näkyvillä kattovalon kirkkaassa valokeilassa. Musta tukka oli nuorekkaasti matalalla irokeesillä, kasvot olivat puhtaan vaaleat ja sopivan raamikkaat, vasenta korvaa koristi pieni korvis, lihaksia löytyi kohtuullisesti ympäri kehoa ja esinahallinen penis oli ainakin levossa keskimittainen.

  • Sun poikkis on tosi hyvännäkönen, Ismael vastasi totuudenmukaisesti.
  • Haluisiksä panna sitä? Loviisan ääni oli täynnä viettelevää mataluutta.

 Näiden kahden dialogia koko ajan sivusta seurannut Mikael alkoi vääntelehtimään teipeissään ja ynisi jotain teippinsä takaa. Loviisa hymyili poikaystävälleen kasvot huokuen paheksuntaa ja patoutunutta vihaa.

  • Sä ansaitset sen, hän tuhahti.

 Hän kääntyi uudestaan epävarman oloisen Ismaelin puoleen. Tämäkin oli nauttinut alkoholia ja asento vaihtui melkein joka kymmenes sekunti. Kuitenkin jollain tavalla hänkin ymmärsi Loviisaa, eikä pieni lähentely olisi moraalisesti väärin. Jos pyytäisi anteeksi sen jälkeen?

 Ismael nyökkäsi virne huulillaan.

  • Jos saan panna suakin.
  • Totta kai saat, Loviisa hymyili säteilevästi. – Mut ensin Mikael. Se on jo oottanu niin pitkään.

 Ismael alkoi riisumaan t-paitaansa udellen samalla, miten ihmeessä hennon oloinen Loviisa on saanut sidottua varsin pitkän ja raamikkaan Mikaelin.

  • Mä pyysin sen eka tänne huoneeseen tekstarilla. Sit mä tulin tänne ja ehdotin sille vähän kinkympää seksiä eli sitomista ja sellasta. Mä käskin Mikaelia riisuun ekaks kaikki sen vaatteet ja sit mä sidoin sen kädet selän taa ja annoin merkin, kuuluvan ja selkeen yskäsyn, mun kolmelle kaverille, jotka ootti oven takana. Ne ryntäs huoneeseen ja tarttu sen jalkoihin. Tosin Miksu oli niin sokissa et me oltas varmaan pystytty Lotan kaa kahestaankin sitomaan sen jalat ja suu.

 Loviisa lopetti kertomuksensa ja loi Mikaeliin vähättelevän katseen; hänen muka-alfa miehestään olikin tullut muutaman teinitytön käsittelyssä pelokas nyhverö.

 Tällä välin Ismael oli riisuutunut ilkosilleen pitäen nyt vasemmalla kädellään kiinni puolierektiossa olevasta vehkeestään, jolla oli jo nyt pituutta ainakin kokistölkin verran. Loputkin hänen kehostaan vastasi Loviisan aiemmin saamaa kuvaa: timmissä kunnossa oleva, solakka nuorukainen, jolla muiden arabitoveriensa tapaan oli jo näin parikymppisenäkin runsaasti mustaa, tuuheaa karvoitusta ympäri kehoa.

 Ismael vilkuili tuon tuosta Mikaelia viestien Loviisalle kärsimättömästä himosta, joka oli herännyt hänessä, kun hän oli nähnyt tuon komistuksen. Loviisa hymyili viekkaasti Ismaelin kulmikkaille, mutta samaan aikaan sopusuhtaisille kasvoille ja sanoi:

  • Sä voit jo alottaa.

 Itse hän heittäytyi nurkassa seisovaan nojatuoliin alkaen riisua itsekin vaatteitaan. Hän päätti ottaa rennosti, mitä hän ei ollut pystynyt tekemään päiviin, ja nauttia esityksestä.

 Ismael loikkasi polvilleen sängylle niin, että koko helahoito natisi kuin viimeistä päivää. Hän tutkaili hermostuneen oloisena paikoillaan kiehnäävää Mikaelia paksujen kulmiensa alta vedellen aina silloin tällöin pitkiä vetoja nyt jo kokispullon pituisella kullillaan.

 Hän sylkäisi pitkän sylkiklimpin vasempaan kämmeneensä ja hieroi kyrpänsä sillä perusteellisesti. Mikaelin kauhusta levinneet ruskeat silmät sulkeutuivat niin umpeen kuin vain pystyivät ja koko hänen kehonsa vallannut adrenaliini sai lihakset supistumaan äärimmilleen.

 Pian hän tunsi Ismaelin voimakkaat kädet lanteillaan ja yhtäkkisen kiskaisun, kun Ismael käänsi hänet ympäri. Hän henkäisi syvään nenä kiinni koristetyynyssä. Pehmeästä tyynystä huokui kukkainen tuoksu, joka oli silkkaa julmaa ironiaa hänen tilanteelleen.

 Ismael survoi hiukan karvoitusta saaneet kämmenensä syvälle Mikaelin tiukasti yhdessä olevien pakaroiden väliin ja alkoi levittämään niitä tehdäkseen riittävän ison reiän jättikyrvälleen. Sivukorvallaan hän kuuli Loviisan voihkivan nurkassa kiimaisen oloisena.

 Sitten Mikael tunsi sen. Valtavan terskan, joka oli varmaankin kaksinkertainen hänen omaansa verrattuna. Se kosketti hänen pakaroitaan, jotka se pian ohitti matkallaan syvemmälle sisälle häneen.

 Kipu levisi vähitellen ensin pitkin selkää, sitten kohti varpaita äärimmilleen jännittyneiden reisien läpi ja lopulta saavuttaen päälaen nipistellen iholla ja korventaen häntä sisältäpäin. Hiki kihosi pitkin hänen kehoaan kutitellen valuessaan pitkin kylkiä, reisiä ja käsivarsia.

 Kuitenkin kaikista eniten kipua tuotti Loviisan viiltävät sanat, jotka kulkeutuivat hänen korviinsa jostain kaukaisuudesta, ilkeä nauru, joka soti kaikkea heidän yhdessä kokemaansa vastaan. Heidän ekaa kertaansa, heidän pitkään kaivattuja yhteisiä öitä ja nukahtamista toisen kainaloon.

 Ismaelin voimakkaiden kämmenten ote Mikaelin pakaroista voimistui, mikä keskitti Mikaelin huomion jälleen takaisin jättimäiseen melaan, joka porautui aina vain syvemmälle häneen.

 Huoneen ulkopuolelta kantautui äänekästä keskustelua ja musiikin pauhua, mutta Mikael saattoi loistavasti kuulla korvissaan oman hyödyttömän huutonsa ja tuntea polttavat kyyneleet, jotka lopulta kihosivat hänen ummistettujen silmiensä välistä, kun Ismaelin kalu oli juuriaan myöten hänen sisällään.

  • Nussi sitä syvälle! Loviisa huusi tuoliltaan ilman rihman kiertämää. – Nussi siltä aivot pihalle!

 Ismael tuskin kuuli Loviisan sanoja hekumansa keskellä. Hän veti muutaman vedon, mutta hänen allaan makaava kitaristi oli liikaa hänen kestokyvylleen ja hän laukaisikin lastinsa möreän urahduksen saattelemana pitkin Mikaelin neitsyt-anusta.

 Heti perään Loviisan aina vain kiihtynyt voihkinta saavutti huippunsa, kun neitokainen sai kenties elämänsä parhaimman orgasminsa. Mikaelin kanssa seksiä harrastaessaan hänen oli aina pitänyt runkata orkkunsa itse, kun kyseinen herra oli hänkin herkkä laukeamaan pelkästä pillun ajattelemisestakin.

 Mikael ei ollut lähelläkään orgasmia tai sen puoleen mielihyvääkään. Ismaelin sperma oli puistattavan lämpimää, iljettävän limaista ja koko ajatus siitä hänen ”exit only”-reiässään tuntui vastenmieliseltä. Laatan heitto oli sillä hetkellä erittäin lähellä.

 Kun Ismael veti kalunsa ulos Mikaelista, tuntui se nuoremman pojan mielestä varsinaisen aktin jälkijäristyksiltä, jotka vavisuttivat hänen koko kehoaan. Iho tuntui kaikesta hiestä nihkeältä ja väsyneen kireältä.

  • Käännä se, Loviisa käski Ismaelia, joka halusi itsekin mielellään nähdä uuden panopuunsa persoonallisemman puolen.

 Näky oli karu, mutta samaan aikaan kiihottava kaksikolle: Mikaelin kasvoilta oli tyystin kadonnut hänelle tyypillinen itsevarmuus ja suoranainen ylimielisyys, jotka hän oli hankkinut bändiharrastuksellaan ja myöhemmin siihen päälle lätkäistyllä kitaristin-vaimo-Loviisalla.

 Nyt tämä palkintovaimo seisoi Mikaelin edessä, mutta vierellään häntä vanhempi mies, jolla kaiken lisäksi oli isompi kalukin – kaksinkertainen, siltä se Mikaelista tuntui. Kyyneleet olivat ehtineet jo kuivua tai valua pitkin poskia alas kaulalle, mutta tuo näky nostatti hänen silmilleen tuoreet kyyneleet, jotka saivat Loviisan sisällä myrskyävän vihan nousemaan entisestään.

 Ismael vaikutti pienen humalansakin läpi hieman epävarmalta siirrelleen painoaan jalalta toiselle eivätkä kädetkään tahtoneet löytää paikkaansa. Sen sijaan Loviisalle koko tilanne oli helvetin kiihottava: hän sai kostaa häntä pettäneelle miehelle tavalla, joka tuotti hänelle pelkkää nautintoa.

 Loviisan rinnat terhakoituivat uudestaan pelkästä ajatuksesta ja hän kaappasikin Ismaelin mukaan kiihkeään suudelmaan, jonka aikana hän ähki ja voihki korostetun äänekkäästi aivan Mikaelin avoimiksi läjähtäneiden silmien edessä.

 Tämä yritti kiemurella jälleen irti teipeistään, mutta ne olivatkin tiukalla ollakseen parin tytönheitukan sitomat. Sanallinenkaan viestintä ei onnistunut ja Mikaelin ainoaksi keinoksi jäi merkityksetön piehtarointi hänen omasta hiestään kostuneilla lakanoilla sekä vihaa huokuva ilmeily, joka lähinnä huvitti Loviisaa.

 Loviisa vastasi Mikaelin protestiin syventämällä suudelmaa entisestään. Hänen kätensä hakeutui vähitellen Ismaelin tumman karvoituksen johdattamana alas jalkoväliin ja siellä puolistondiksessa jöpöttävälle kyrvälle.

 Vain muutama veto esinahalla ja koko komeus sojotti jälleen kohti kattoa – tai oikeastaan kohti Loviisan kosteaa pillua. Ilme Ismaelin kasvoilla oli sekava; toisaalta hän oli aina unelmoinut Loviisan kaltaisesta naisesta, mutta toisaalta koko touhu alkoi tuntumaan enemmän ja enemmän väärältä.

 Hän oli kuitenkin edelleen kiimassa, eikä parhainkaan mies vetänyt vertoja tällaiselle pakkaukselle. Loviisa sai hänet ohjattua hänen nuoren miehen kaluaan tasaisin väliajoin kiusaamalla sängylle, johon Loviisa laskeutui niin, että hänen päänsä lepäsi Mikaelin rinnan päällä.

 Ismael kipusi perässä sängylle asettuen Loviisan haaraväliin polvilleen. Hän hymähti Mikaelille tietyllä voitonriemuisuudella. Olihan hän ”valloittanut” Mikaelin tyttöystävän ja häpäisi nyt nuorukaisen nussimalla tämän entistä rakastettuaan aivan hänen silmiensä alla.

 Välittömästi, kun Ismaelin kalu uppoutui ensi kertaa Loviisan häpyhuulten välistä syvemmälle vaginaan, kantautui Loviisan huulilta puhtaasta mielihyvästä kertova voihkaisu. Mielihyvä oli jotain sanoinkuvaamatonta ja ennenkuulumatonta Loviisalle, jonka useat, mutta laadultaan kehnot seksikokemukset rajoittuvat hänen allaan raivokkaasti kiehnäävään petturi-poikkikseen.

 Ismaelin hiprakan valaisemille kasvoille nousi leveä hymy. Hänenkin kokema mielihyvä oli joltain toiselta planeetalta, vaikka hän vasta äsken nussi kassinsa tyhjäksi toiseen hyvään reikään – Mikaeliin.

 Molemmat miltein huusivat Ismaelin kalun saavuttaessa Loviisan g-pisteen. Sitten alkoi himokas rynkytys. Mikael sai vain seurata vierestä, muna sykkyrällä haarojen välissä, kun hänen hottia tyttöystäväänsä pani korski arabialaisori.

 Ja vasta nyt Mikael tajusi Ismaelin panevan Loviisaa ilman kortsun kortsua! Mutta ei Loviisa tyhmä ollut, vaikka blondi olikin, vaan silloinhan hänen oli täytynyt popsia e-pillereitä, mitä hän ei ikinä ollut suostunut tekemään Mikaelin kanssa. Ei ihme, ettei Loviisaa hänen kyrpänsä miellyttänyt, Mikael pohti teipin alla huutamiseen jo kyllästyneenä.

 Kauaa ei Ismael tarvinnut, kun hän laukaisi jo toisen lastinsa vartin sisään. Hänen kaulansa kurkotteli kohti kattoa aataminomenan pullistuessa entistä enemmän esiin ihon alla. Kurkun perältä kantautui epäselviä korahduksia, ja Mikael tunsi kuinka Ismael kaikessa kiimassaan puski Loviisaa sentti sentiltä lähemmäs häntä.

 Loviisa huohotti iho hiestä kiillellen, vaaleat, pitkät kutrit levällään kutitellen Mikaelin vatsalihaksia. Hän käänsi päänsä Mikaeliin ja nosti huulilleen leveän, nautintoa täynnä olevan hymyn; eikä hänen edes tarvinnut esittää olevansa tyydytetty.

 Ismael oli löytänyt jostain pyyhkeitä, joilla hän ja Loviisa kuivasivat ja siistivät itseään. Mikael sai kärvistellä hiessään niin kauan, kunnes pääsisi irti teipeistään.

 Ismaelin kuivatessa edelleen puoliseisokissa olevaa kaluaan heräsi tuo hevosenkyrpä uudelleen eloon. Mikael pelkäsi jo pahinta peräreikä supistellen jo silkasta uusinnan pelosta.

 Loviisakaan ei voinut olla huomaamatta Ismaelin stondista. Hän oli jo saanut alusvaatteet päälleen, eikä hänellä itsellään ollut enää haluja uusintakierrokseen, mutta Ismaelin katseen viittoessa kohti Mikaelia, nyökkäsi Loviisa hyväksyvästi pieni, pirullinen virne huulillaan.

 Ismael ei aikaillut, vaan käsi edelleen kyrvällään hän hyppäsi sängylle ja asettui polvilleen Mikaelin reidet polviensa välissä. Täyteen stondikseen paisunut vehje lepäsi Mikaelin oman, velton kalun päällä kuin vertauskuvana Mikaelin ahdingolle. Tämän silmät olivat laajenneet ja nenä suhisi kiihtyneestä hengityksestä saaden Ismaelin hormonit vain jylläämään kiivaammin.

 Jo toistamiseen Ismael tarttui Mikaelia kyljistä ja kiskaisi nuoremman pojan selälleen. Ismaelin kourat tarttuivat jälleen noihin kiinteisiin persikkapakaroihin, joiden keskellä houkuttelevana pilkistävä reikä oli hänen edellisestä panostaan yhä märkä.

 Vanhat spermat saivat luvan toimia liukastimena Ismaelin kyltymättömälle munalle, jonka arabinuorukainen työnsi tällä kertaa kerralla tyvineen päivineen Mikaelin suoleen. Mikael huusi tuskissaan tyynyyn, silmät kirvellen kaikista jo valuneista ja paraikaa valuvista, tuoreen kuumista kyyneleistä. Hän ei enää huutanut, vaan pikemminkin karjui täyttä kurkkua teippiinsä, jonka kosteus sekoittuneena halpaan liimaan yökötti häntä joka hetki enemmän ja enemmän.

 Ismael alkoi raivokkaan nylkyttämisen Mikaelin päällä. Mahtavat kassit iskivät vasten kiinteitä pakaroita hien valuessa heistä molemmista Mikaelin jo valmiiksi märälle iholle. Koko huoneen oli jo aikaa sitten täyttänyt trooppisen kostea ilmanala.

 Mikaelin hauikset kiristyivät viimeiseen pinnistykseen hänen selkänsä takana teipeissä, pää työntyi ulos tyynystä vasten puista sängynpäätyä ja varpaat kuopivat patjaa. Kymmenen minuutin jyystämisen jälkeen Ismaelin pohjattomilta tuntuvat kassit tyhjenivät jo kolmannen kerran puolen tunnin sisään Mikaelin tiukkaan, nuoreen reikään.

 Ismael kapusi alas sängyltä ottaen kopin Loviisan heittämästä pyyhkeestä alkaen kuivaamaan kattovalon alla hiestä kiiltelevää kehoaan.

 Loviisa oli saanut jo kuteet niskaansa ja näytti kaikesta huolimatta melkein yhtä huolitellulta kuin tullessaankin. Ismaelin vetäessä boksereita jalkaansa nousi Loviisa nojatuoliltaan laukulleen, jota hetken tongittuaan löysi etsimänsä: mustan permanenttitussin.

  • Hei, Ismael, Loviisa kiinnitti nuoren miehen huomion vielä kerran itseensä. – Käännätkö vielä ton paskiaisen.

 Ismael teki työnsä hymy huulillaan. Lopuksi hän vielä painoi lyhyen suudelman Mikaelin märälle, tuimille rypyille mutristuneelle otsalle ja kiitti mahtavasta illasta.

 Samalla otsalle, jota hetki sitten oli lämmittänyt Ismaelin pehmeät huulet, kirjoitti Loviisa nyt jotain kovakärkisellä tussillaan.

  • Lue tää sit tosta peilistä jos joskus pääset täältä lähtemään, Loviisa virnuili Mikaelin tummuneille silmille.

 Ismael kurkkasi uteliaisuuttaan, mitä Loviisa oli Mikaelin otsalle oikein kirjoittanut. Siinä luki: ”Petturi-poikkis saa aina ansionsa mukaan.”

  • Ai niin joo, Loviisa sanoi vielä, kun oli jo ovella. – Jotta tää ei ois liian helppoo sulle, niin mä tästä nappasen sun vaatteet mukaan, niin sit voidaan sanoa et ollaan sujut. Eiks joo?

 Loviisa loi viimeisen katseensa Mikaeliin, avasi oven ja painui ulos leveästi virnuileva Ismael kannoillaan.

  • Sshh, ne kuuli! siilitukkainen tyttö hyssytteli vieressään hihittelevää punapäätä. Hän nosti varovasti päätään lipaston takaa, mutta veti sen välittömästi takaisin alas.
  • No, lähtiks ne? punapää tiedusteli naama typerässä virneessä, jonka vain humalainen voi saada aikaan.
  • Kohta, siilitukka suhahti kapeiden huuliensa välistä.

 Kun reitti oli viimein selvä, tyttökaksikko loikki muutaman metrin Ismaelin hetki sitten sulkemalle ovelle. Siilitukka käänsi ovenkahvan korostetun hitaasti alas, kunnes punapää puski hänet sisään turhautuneen ähkäisyn saattelemana.

 Siilitukka menetti vähäisenkin tasapainonsa ja lensi kaaressa keskelle makuuhuoneen lattiaa.

  • Hyi hemmetti mikä lemu täällä on, punapään nousuhumala tuntui kaikonneen tyystin ummehtuneen ilman vaikutuksesta, johon sekoittui lisäksi sperman ja hien löyhkä.

 Siilitukka kampesi itsensä ylös jääden tuijottamaan eteensä patsaan lailla. Samoin oli käynyt punapäällekin. Molemmat tapittivat silmät kovina, suut supussa sängyllä teipeissään piehtaroivaa, alastonta Mikaelia – koulun entistä ”kuningasta”.

 Usean vaivaantuneen minuutin jälkeen siilitukka rohkaisi itsensä ja asteli Mikaelin viereen lukemaan tämän otsasta selvästi erottuvan tekstin.

  • ”Petturi-poikkis saa aina ansionsa mukaan”, siilitukka luki hiljaisella äänellä.
  • Mitä? punapään ääni oli oudon matala.
  • Niin tossa lukee.

 Punapää asteli kaverinsa viereen ja he molemmat tapittivat Mikaelin otsalle kirjoitettua viestiä. Itse Mikael tuntui olevan heille pelkkä toissijaisuus.

  • Pitäs kai tuo päästää noista teipeistä, punapää ehdotti.
  • Niin kait…
  • Tai?
  • Tai sit me voiaan vähän lohduttaa sitä, siilitukka rohkaistui.

 Punapää ei tiennyt, mitä tehdä, joten hänen ystävättärensä oli jälleen otettava ohjat käsiinsä. Tämä pomppasi toiselle puolelle sänkyä kiinni Mikaeliin kylkeen ja laski kätensä hellästi nuorukaisen kiinteälle rintakehälle.

  • Istu säki siihe reunalle, niin saat osas tästä körmystä, siilitukka rohkaisi vieressä nolosti vilkuilevaa ystäväänsä.

 Mikael oli lopettanut vääntelynsä siilitukan siron käden laskeutuessa hänen hellää kosketusta vaatineelle keholleen. Tuntui kuin hän olisi päässyt suoraan painajaisesta unista parhaimpaan – märkään.

 Siilitukka lu’utti kätensä vähitellen hieroen Mikaelin jalkoväliin, joka heräsi välittömästi siilitukan kosketuksesta. Tässä vaiheessa punapääkin uskaltautui mukaan, ja Mikael löysi itsensä tilanteesta, johon hän ei olisi uskonut tänä päivänä pääsevänsä: kaksi semi-hyvännäköistä tyttöä vierellään.

 Siilitukan hyväillessä Mikaelin alapäätä, aloitti punapää hivelemään nuoren miehen muuta ruumista. Pehmeä käsi kiersi läpi jokaisen kasvojen kulman, jokaisen ihon alta pilkistävän lihaksen sekä käväisi kivistävillä pakaroillakin lievittäen niitä repivää tuskaa.

 Kaikki nämä ennenkokemattomat ärsykkeet saivat Mikaelin kolmetoistasenttisen sykkimään kiivaana siilitukan pienessä kämmenessä. Siilitukka kuiskaili jotain Mikaelin punaisena helottavaan korvaan, mutta tämä ei välittänyt neitokaisen kosintayrityksistä hetkellä, jolloin hänen elimensä laukoi lastejaan kuin tykinkuulia kohti kattoa.

 Kohta kaikki ihanuus oli ohi ja elämän realiteetit iskivät päin Mikaelin kasvoja. Teipeistä päästyään hän mietti kuumeisesti, miten pääsisi huomaamattomasti pakenemaan väkeä täynnä olevasta biletalosta.