Avainsana: ei seksiä

Janin taistelu

Kirjoitettu julkaissut Novellisti

Jani saa mahdollisuuden pitkään kaivattuun orgasmiin.

 Juhani Koskenniska hieroi ohimoitaan. Hänet oli viikko sitten määrätty tutkinnanjohtajaksi juttuun, joka koski ratkaisemattomia katoamistapauksia ympäri Suomea. Yhdistävänä tekijänä vaikutti olevan kadonneiden nuori ikä ja miespuolisuus.

  • Ei läpimurtoa näkyvissä?

 Koskenniska katsahti taakseen löytäen kollegansa kysyvät kasvot.

  • Ei niin minkäänlaista. Millä logiikalla näin iso joukko katoaisi eri puolilla Suomea samoihin aikoihin?
  • Ehkä ne ei kadonneet omasta tahdostaan, kollega ehdotti.
  • Meinaatko että ne ois kidnapattu?
  • En sulkis sitä vaihtoehtoa kokonaan pois.

 Koskenniska jäi makustelemaan koko päiväksi kollegansa ajatusta. Vielä tosin puuttui motiivi.

 Osastolla C-2 Jani heräsi summereista kaikuvaan meluun. Toisin kuin edellisellä osastolla, täällä varustukseen kuului oikea patja peittoineen ja tyynyineen. Hän venytteli alastonta kehoaan peiton suojissa muutaman minuutin ennen kuin hänen oli pakko nousta ylös.

 Jania kohtasi joka aamuinen ongelma. Kivenkova aamustondis oli erityisen kova häneen kokeillusta aineesta johtuen. Ilman tuota ainetta Jani olisi hoidellut aisansa löysäksi minuutissa, mutta nyt hän sai kärvistellä varpaissa asti tuntuvassa kiimassa. Naama mutrulla omiaan mutisten hän noukki punaiset shortsit seinäkoukusta ja taisteli saadakseen ne jalkaan.

 Tällä uudella osastolla ruokalakin oli mitoitettu neljän asukin mukaan. Enää ei tarvinnut seistä asennossa sellien ulkopuolella, vaan kohteiden piti olla ajoissa pöydän ääressä välttääkseen rangaistuksen. Sen Jani ainakin oli oppinut niiden parin viikon aikana, jotka hän oli ehtinyt uudessa kodissaan viettää.

 Ruokalan pöydän äärellä istuikin osaston kaksi muuta asukkia. Toinen oli vasta 18-vuotias Jiri, ja toinen Janin ikäinen Samu. Jani istui Jiriä vastapäätä mutisten molemmille huomenet.

 Hetkisen kuluttua Iirokin liittyi heidän seuraansa istahtaen Janin viereen. Sekunnin ajan nuorukaisten jäntevät käsivarret hipaisivat toisiaan, mikä sai molemmat vilkaisemaan toisiaan refleksinomaisesti. Iiron vihreät silmät saivat Janissa aikaan oudon reaktion, jollaista hän ei ollut kokenut pitkään aikaan. Kokiko hän jotain etäisesti samanlaista tyttöystävänsä kanssa silloin joskus? Ei kai nyt sentään.

 Ruoan tarjoili yksi vartijoista suoraan pöytään. Tällä osastolla vartijoilla oli univormunaan musta kauluspaita yhdistettynä tiukkoihin, mustiin housuihin. Hiukset oli leikattu lyhyiksi. Janista näytti siltä kuin vartijat olisivat klooneja toisistaan.

 Ruokailu sujui hiljaisissa merkeissä, mutta Jani tunsi taas tuon oudon jännitteen hänen ja Iiron välillä. Heidän edessään istuvat pojat olivat heille varsin etäisiä, joten he olivat syventäneet tuttavuuttaan isoin harppauksin. Ensimmäistä kertaa tässä laitoksessa Jani tunsi olonsa hieman kotoisaksi.

  • Onko syönnit syöty? vartija murahti nurkasta.

 Nelikko nyökkäsi.

  • Te kaks meette salille, vartija osoitti Jania ja Iiroa. – Ja te kaks seuraatte mua, hän käänsi katseensa Jiriin ja Samuun.

 Iiro hymyili ohimennen Janille. He poistuivat ruokalasta käytävään, josta lyhin matka salille kulki Iiron sellin kautta. Sisällä sellissä Iiro kuitenkin pysähtyi. Jani tapitti tyhmän oloisena toverinsa selkää ennen kuin tämä kääntyi häntä kohti. Yhdessä sekunnissa Iiro oli kiinni Janin vartalossa, poski vasten poskea. Pitkän hetken ajan Jani seisoi jähmettyneenä prosessoiden tapahtunutta. Iiron shortsien alla tuntui kovana vanha tuttu siveysvyö. Hitaasti Jani nosti kätensä Iiron ympäri laskien ne tämän alaselälle. Iirosta huokuva lämpö oli jotain mitä Jani oli yön hiljaisina hetkinä ehkä eniten kaivannut. Läheisyydenkaipuu. Se oli se sana, jota Jani oli mielessään hakenut.

 Iiro oli vaivihkaa vienyt kätensä Janin selälle. Nyt hän veti Jania lähemmäs itseään vasten samalla painaen poskensa kiinni Janin kasvoihin.

  • Kohta pitää mennä, Iiro kuiskasi.
  • Joo, Jani pystyi tuskin kuiskaamaan.

 Jani tunsi Iiron otteen heikkenevän ja lopulta irrottautuvan kokonaan. Ilma tuntui paljon viileämmältä ihoa vasten nyt kun Iiro ei enää ollut häntä vasten.

  • Tuu.

 Jani seurasi Iiroa aamuauringon valaisemaan saliin tajuamatta vieläkään kokonaan mitä äsken oli tapahtunut. Vartija oli käskenyt heitä seuraamaan päivittäistä rutiiniohjelmaa, joka heidän oli pitänyt opetella läpikotaisin ulkoa.

 Alkulämmittelyjen jälkeen Iiro alkoi treenaamaan jalkojaan sarjoissa samalla kun Jani veti leukoja. Jääkiekkotaustan omistava Jani ei tarvinnut paljoa lisätreeniä jaloilleen, mutta solakampi Iiro hyötyi siitä paljon. Tai niin heitä valvovat miehet uskoivat.

 Vaihdellen laitteita ja lyhyitä taukoja pitäen aamupäivä kului hiljalleen. Jani odotti koko ajan jonkun astuvan ovesta sisään ja antavan heille tuntuvan rangaistuksen Iiron sellin tapahtumien johdosta, mutta ovi ei käynyt.

 Jani oli juomassa vettä seinässä olevasta hanasta, kun hän tunsi kuuman käden hartioillaan.

  • Sä näytät olevas muissa maailmoissa, Iiro totesi.

 Jani ei tiennyt kuinka tosissaan hänen toverinsa oli. Iiron hikinen käsi liimaantui Janin hikistä kehoa vasten.

  • Ei ku mä mietin sitä aikasemmin tapahtunutta.

 Jani sulki hanan ja nousi ylös kumarasta asennosta. Iiron katse oli tavallisen viekas.

  • Ei ollu tarkotus ahistella. Mut ei täällä oikee oo muita.
  • Ymmärrän, Jani koitti hieman hymyillä. – Ei se mitään.

 Jani taputteli Iiron hiestä tahmaantunutta käsivartta. Ote ei irronnut, vaan Janin käsi jäi omituisesti kiinni Iiroon. Käsivarresta se nousi ylös olkapäälle, joka tuntui jomottavan lämpimältä treenin jäljiltä. Jani nosti katseensa varovasti Iiron silmiin, jotka leiskuivat lämpimästi. Iiro nojasi eteenpäin ja ennen kuin kumpikaan tajusi oli Iiro antanut hennon suudelman Janin poskelle. Yhtä nopeasti Iiro nojasi taaksepäin hymynkare huulillaan.

  • Et sä…ihan hetero oo ollu, Jani kuiskasi.
  • En mä ehkä.

 Jos heidän kalunsa olisivat olleet vapaina tulemaan, Jani olisi vähintäänkin runkannut Iiron seurassa tai antanut hänen tehdä sen puolestaan. Mutta se oli vain fantasiaa se.

 Treenit jatkuivat vielä jonkin aikaa, mutta ilmassa roikkui tietty jännitys. Ennen seuraavaa ruokailua he kävivät suihkussa, jossa ujous palasi orastavan kiinnostuksen tilalle. Varovaiset katseet sinkoilivat pienessä suihkuhuoneessa, mutta kaikki muu sujui niin kuin ennenkin.

 Ruokalassa säilyi sama istumajärjestys. Jiri ja Samu kertoivat olleensa jälleen kerran jossain yksitoikkoisessa ylläpitotehtävässä. Jani nyökkäili vaisuna. Iiro selosti hänenkin puolestaan heidän puuhansa hieman sensuroituna versiona.

 Juuri kun Jani oli saanut ruokansa syötyä, ilmestyi Koistinen ovelle. Tiukka katse Janissa hän käski tämän toimistoonsa.

 Jani totteli mahanpohjaa väännellen. Toimistossa Koistinen odotteli häntä seisoen kirjoituspöytäänsä vasten.

  • Haluatko tulla?
  • Ai niin ku siinä mielessä? Jani varmisti.
  • Juurikin siinä, Koistinen nojasi toiselle jalalleen. – Mulla olis sulle tarjous jonka käyttämällä saat mahdollisuuden saada vasta-ainetta sille aineelle jota suhun on pumpattu.

 Janin kehon lävisti huojennuksen aalto. Äärimmilleen jännittyneet lihakset rentoutuivat asteen lytistäen Janin ryhtiä hitusen.

  • O-otan tarjouksen vastaan.
  • Mainiota, Koistinen koitti jopa hymyillä. – Homma on loppujen lopuksi aika simppeli. Illalla kohtaat kehässä toisen kohteen joka on saanut samaa ainetta samoilla ehdoilla. Pääset iltapäiväksi treenaamaan matsia varten.

 Jani kuunteli selostusta sydän pamppaillen. Oliko hän valmis tappelemaan orgasminsa puolesta?

 Koistinen kutsui yhden vartijoista saattamaan Janin erilliseen treenitilaan. Jälleen ajettiin hissillä alemmille tasoille hiljaisuuden vallitessa. Jani ihmetteli kuinka harvoin hän näki toisia kohteita näillä reissuilla.

 Vartija jätti Janin yksin pienehköön treenitilaan, jota hallitsi keskelle asennettu nyrkkeilysäkki. Orpona vaelteleva Jani huomasi seinään kiinnitetyn lapun, joka toi mieleen ihka ensimmäisen ohjeistuksensa täällä.

 Lapussa kerrattiin ottelun säännöt. Janin mieleen tuli vapaaottelu tai vastaava, sillä sääntölista oli hädin tuskin puolen sivun mittainen. Ottelu kestäisi puoli tuntia ja jos kumpikaan ei sattuisi voittamaan voisivat tuomarit määrätä vartin lisäajan.

 Jani kurtisteli tummia kulmiaan. Lapussa tuskin oli listattuna jokaista poikkeusta ja pykälää, joita hänen vangitsijansa tuntuivat keksivän suoraan lennosta.

 Otteluun oli Janin laskujen mukaan useita tunteja, joten nuorukainen yritti selättää sisintään kalvavan epävarmuuden säkin hakkaamisella. Ohjeistuksen mukaan ottelijoiden ainoa varustus oli heidän lyhyet shortsinsa, joten ei mennyt kauaakaan kun Janin rystyset kipuilivat jomottavasti. Syvään huokaisten Jani vajosi istumaan seinää vasten. Mieli kävi ylikierroksilla ajatukset poukkoillen tulevan ympärillä.

 Janin arvioiden mukaan aikaa oli vielä runsaasti jäljellä odotettavaksi. Parasta siis käyttää jokainen mahdollisuus ajatusten selkeyttämiseksi, Jani ajatteli kun kierähti punnerrusasentoon. Hento hikikerros kiilteli jo valmiina hänen ihollaan, mutta punnertaminen sai hien oikein pursuamaan. Janin raskas huohotus sai pienen huoneen ilman paksuuntumaan. Neljänkymmenen punnerruksen jälkeen edes Janin vankeudessa vahvistuneet kädet eivät jaksaneet puurtaa vapisematta. Hampaat yhteen purtuina hän silti jatkoi yksinäistä taistoaan. Kasvot vääntyivät itsestään sotailmeeseen, ja hikikarpalot kutittelivat vieriessään kiinteää kehoa vasten.

 Janoisena ja voipuneena Jani rojahti lattialle. Toivuttuaan hän äkkäsi nurkassa seisovan vesipisteen. Vaivoin kompuroituaan ylös hän riensi juomaan menetetyt nesteet takaisin. Kädet tuntuivat vielä helliltä, mutta vielä hetki sitten vaivannut epävarmuus oli tiessään.

 Se palasi rymisten takaisin, kun huoneen ovi avautui. Jani vavahti, mutta ei kerennyt jäädä miettimään järkälevartijan taluttaessa hänet jo ulos. Käytävällä vartija harppoi sellaista tahtia, että Janilla oli vaikeuksia pysyä mukana.

  • Syö tämä, vartija murahti kesken kaiken ja työnsi Janin kämmeneen jonkinlaisen patukan.

 Jani popsi patukkaa hajamielisesti samalla kun mahanpohjaa kouri tuleva ottelu. Kaikesta päätellen nyt oli tosi kyseessä.

 Käytävän päässä häämötti ovi, joka totutusta poiketen oli läpinäkyvä, kuten oli koko päätyseinä sen ympärillä. Vartija avasi oven koodillaan ja työnsi Janin sisään pieneen koppiin. Vastapäätä läpinäkyvää ovea oli tavallinen ovi tavallisessa seinässä.

 Kopissa alkoi kuulua kaiuttimen rätinää ja miehen puhetta, josta tuli mieleen yli-innokas myyntimies:

‘’Hyvä yleisö siellä kotikatsomoissa! Toivon että olette valmiita seuraamaan näytöstä, jollaista ei löydä netin pimeimmistäkään syövereistä! Tässä puolen tunnin taistossa ovat vastakkain punaista väriä edustava kohde numero 725-97…’’

 Ovi Janin edessä liukui auki. Takaa paljastui kirkkaasti valaistu areena painimatolla varustettuna. Metalliaidat muodostivat häkin maton ympärille. Janilta jäi kiihkossaan huomaamatta suuret kamerat katon rajassa, jotka välittivät livekuvaa kotikatsomoihin selostajan lupauksen mukaisesti.

‘’…sekä sinistä väriä edustaa kohde numero 447-97…’’

 Nyt aukesi ovi painimaton toisella puolen. Janin sydän oli pysähtyä, kun matolle häntä vastapäätä asteli Olli, sotilaspoliisi, jonka perseneitsyyden hänet oli pakotettu viemään aiemmin. Olli ei enää näyttänyt siltä pellavapäiseltä kiltiltä naapurinpojalta, jona Jani oli hänet ensi kerran tavannut. Hiuksista ei ollut haiventakaan jäljellä, vaan niiden paikalla loisti kalju päälaki. Jani ei ollut uskoa todeksi sitäkään, miten Ollin vasenta hauista komistanut SP-nauha oli vaihtunut mustaan SP-tatuointiin.

‘’…ja kuten esitiedoista saatoitte lukea, on molemmille kohteille annettu tulemisen estävää ainetta, jonka vasta-aineesta kohteet pääsevät taistelemaan. Molemmat ovat olleet siis ilman orgasmia miltei kaksi kuukautta! Odotettavissa on raju ottelu, jolle taatusti seuraa jatkoa, sillä hävinnyt kohde joutuu toiseen otteluun jonkin toisen kohteen kanssa…’’

 Jani ja Olli vaihtoivat katseita selostuksen kaikuessa taustalla. Janin silmiin Olli näytti eläimelliseltä pedolta kaljuineen ja lihaksineen. Hän mietti pakostakin miltä hän näytti Ollin silmissä. Salaa hän toivoi näyttävänsä edes hitusen uhkaavalta, vaikka sisimmässään hän tunsi puhdasta pelkoa.

‘’…ja nyt tuomari saapuu julistamaan ottelun alkaneeksi…’’

 Sivuovesta saapunut tuomari kilisti kelloaan teatraalisesti ja siirtyi sivuun.

‘’…nyt jännitämme kumpi kohteista uskaltaa aloittaa, sininen näyttää valmistautuvan…kyllä, sininen aloittaa aggressiivisella hyökkäyksellä ja puskee punaisen mattoon!’’

 Jani oli vieläkin pihalla tapahtumista ja nyt hän oli jo joutunut Ollin selättämäksi. Tämä istui hajareisin Janin vyötärön päällä, mikä viimein herätti uinuvan taistelijan Janin sisällä. Lihaksensa äärimmilleen jännittäen hän kampesi Ollin päältään selälleen mattoon. Hän vielä yritti päästä tämän päälle, mutta Olli oli tilanteen tasalla ja puski Janin tieltään.

‘’…ottelu on näin saatu käyntiin, molemmat nousevat seisomaan…sininen alkaa taas lähestyä punaista, joka tällä kertaa on terävänä ja käy päälle ennen sinistä…’’

 Jani ja Olli puskivat ja mukiloivat toisiaan alkuun tasapuolisesti vuoron perään. Puolivälissä alkoi jo näyttää siltä että Olli saisi yliotteen. Raivoisasti sylki kaaressa lentäen tuo körmy puski päälle ja Jani pääsi takaisin jaloilleen vain vaivoin. Suussa maistui veri ja lihaksia jomotti. Selostajakin povasi Ollin voittoa. Vastoin omiakin odotuksiaan Jani sai Ollin hallintaansa. Ketterin liikkein ja hieman ennakoiden Ollin ryntäyksiä hän pääsi lopulta tämän selän päälle.

 Raskas huohotus ja hikisten kehojen mäiske toisiaan vasten loivat kehään testosteronia huokuvan tunnelman. Jani istui hajareisin Ollin lihaksikkaan selän päällä koittaen saada tämän jänteviä käsivarsia hallintaansa. Entinen sotilaspoliisi pyristeli vastaan raivoisasti murahdellen. Molempien mielessä siinsi orgasmi, joka toisi helpotuksen viikkojen piinaan.

 Sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta Olli pysyi maassa vaaditun ajan. Tuomari kilautti ottelun päättyneeksi ja julisti Janin voittajaksi 25 minuutin kohdalla. Jani kömpi omin jaloin ylös, mutta Ollia saapui hakemaan kaksi kaapinkokoista vartijaa, jotka riuhtoivat tappiotaan karjuvan Ollin ylös. Mitään vastusta nuorukaisesta ei enää ollut, mutta huuto jäi kaikumaan Janin korviin hänen poistuessaan areenalta.

Jani näytillä

Kirjoitettu julkaissut Novellisti

Janin ja Ollin tarina jatkuu, mutta kuinka pitkään?

 Jani tunsi olevansa takaisin lähtöruudussa. Erona aikaisempaan oli vain se, että tällä kertaa hänellä oli seuraa.

 Hänen kohtalotoverinsa, jonka perseneitsyyden hän oli pakotettuna ottanut, oli jossain vaiheessa päästetty vapaaksi köysistä, mutta saanut samalla vyötärölleen saman siveysvyön kuin kaikki muutkin kohteet. Sotilaspoliisi, jonka nimeksi paljastui Olli, ei ollut kovinkaan huonoa seuraa. Ollikin oli 19-vuotias ja viettänyt suurin piirtein saman ajan tässä laitoksessa kuin Janikin.

  • Aika jännä miten kaukana me ollaan asuttu toisistamme mut silti meidät on kaapattu samoihin aikoihin, Jani puhui kuiskaten varmuuden vuoksi. He eivät olleet varmoja saivatko he keskustella keskenään.
  • Mm, tää on joku valtakunnallinen järjestö, Olli jatkoi.
  • Tai maailmanlaajunen, Jani totesi.

 Seurasi lyhyt hiljaisuus. Tämäkin selli oli äänieristetty, joten hiljaisuuden vallitessa he kuulivat ainoastaan oman sydämensä lyönnit ja toisen hengityksen.

  • Miksköhän ne jätti sulle tuon sp-nauhan? Jani kummasteli Ollin hauista koristavaa asustetta.
  • Joku pervo nauttii siitä, Olli virnisti melkein kuin olisi oikeasti huvittunut.
  • Miten?
  • Kameroiden kautta, Olli sanoi ja heilautti päätään nurkkaan päin. – Niitä on joka puolella mut ne on hyvin piilotettu. Ne jakaa kuvaa nettiin luultavasti 24/7.

 Jani naurahti epäuskoisesti.

  • Eikö tuo oo vähän kaukaa haettua.
  • Musta se on ihan loogista. Tuskin ne uskaltaa päästää meitä pois täältä joten ne tyytyy kuvaamaan meitä ja asiakkaat saa tyydytyksen sitä kautta.

 Jani kohautti hartioitaan hiljaisuuden laskeutuessa jälleen heidän yllensä. Ei kestänyt kauaa, kun se rikottiin oven narahtaessa auki.

  Sisään astuneet kaksi vartijaa käskivät Janin ja Ollin seisomaan jonoon.

  • Selkä suoraksi! toinen heistä karjaisi Ollille ja mäjäytti tätä nyrkillä vatsalihaksille.

 Olli päästi matalan murahduksen, mutta suoristi selkänsä mutinoitta.

 Toinen vartijoista oli sillä aikaa kaivanut esiin kahleet, jotka kiinnitettiin Janin ja Ollin kaulan ympärille. Lopuksi heidät yhdistettiin lyhyellä metalliketjulla toisiinsa.

 Parivaljakko ohjattiin käytäväsokkeloa pitkin tyhjään huoneeseen, joka muistutti erehdyttävästi sitä huonetta, josta Jani ensimmäistä kertaa heräsi. Mitään sanomatta vartijat lukitsivat heidät sisään.

  • No mitäs nyt? Olli kysyi pälyillen ympäriinsä.
  • Hmm…onko tuolla joku lappunen? Jani osoitti yhtä seinistä.

 Nuorukaiset kävelivät seinälle, johon kiinnitetyllä lapulla oli teksti:

’’Olette molemmat lupaavia kohteita. Haluamme seuraavaksi testata teidän kykyjänne lisää. Aluksi pääskää ulos tästä huoneesta.’’

  • Siinäkö kaikki? Olli parahti. Hän koitti tunnustelemalla löytää lisäohjeita lapun ympäriltä tuloksetta.
  • Tuo olis jo liian helppoa, Jani virnuili. – Tää on taas joku älykkyystesti.
  • Olis tää huomattavasti helpompaa ilman tätä perkeleen ketjua, Olli manasi koittaen löysentää puristusta kaulallaan.

 Enempiä pohtimatta Jani ja Olli päättivät ryhtyä etsimään vihjeitä huoneen metallisen kylmiltä seiniltä. Etsintä oli kuitenkin yhtä tuloksellista kuin sen kuuluisan neulan löytäminen heinäsuovasta.

  • Ois tää tosiaan liian ilmeinen paikka, Olli totesi jonkin ajan kuluttua.

 Pojat istahtivat seinää vasten syvän huokauksen saattelemina.

  • Täähän on tasasta metallia koko huone. Miten ihmeessä täältä pääsis pois? Jani huokaisi.
  • On täällä tuo yks ovi, Olli osoitti ovea, josta he olivat huoneeseen tulleet.

 Jani ponnahti jo ylös, mutta Ollin parahdus sai hänet pysähtymään.

  • Ai vittu, varo vähän tätä vitun ketjua, tämä ärähti ja nousi ylös.

 Ovi oli samanlainen kuin jokainen heidän näkemänsä ovi tässä labyrintissa. Paksusta metallikahvasta vääntäminen ei tuottanut tulosta – ovi oli ja pysyi tiukasti lukittuna.

  • Mutta miks ne haluis meidän menevän tästä ovesta? Jani ihmetteli. – Sillonhan me tultas käytävälle.
  • Ei näistä ota selvää, Olli vastasi samalla tunnustellen oven reunoja. – Hei, täällä on jotain!

 Olli veti oven raosta esiin pienen, usean kertaan taitellun lappusen. Avattuaan sen hän luki sen ääneen:

  • ’’Kolme sanaa.’’
  • Kolme sanaa? Jani toisti hämillään.

 Hetken hiljaisuus. Ulkoa käytävältä ei kuulunut äänen ääntä.

  • Eli siis kolme sanaa, joilla oven saa auki, Olli sanoi silmät kirkastuen.
  • Tuskin sentään: ’’Minä rakastan sinua.’’, Jani naurahti.
  • Ei nähtävästi, Olli totesi oven pysyessä yhä lukittuna.
  • Jos ne haluaa meidän alistuvan lopullisesti. Koska jos me ei tehdä niin, me jäädään tänne ikiajoiksi.
  • Voi olla, Olli kommentoi. – Mutta mikä se olisi kolmen sanan muodossa?
  • Hmm…vaikkapa ’’Me alistumme teille.’’

 Piinaava jännitys. Ei mitään.

  • Entäs ’’Kohteet alistuvat tahtoonne.’’, Olli julisti.

 Samalla sekunnilla ovi narahti auki. Vilkaisten toisiinsa Jani ja Olli sen enempää empimättä astuivat ulos.

 Käytävä oli tyhjä ja hiljainen. Se jatkui kymmenisen metriä kumpaankin suuntaan haarautuen muutaman kerran.

  • Mihis nyt? Jani kysyi hieroen kananlihalla olevia käsivarsiaan – viileyteen ei tahtonut tottua koskaan.
  • Parasta tutkia kaikki ovet.

 Pääkäytävän ovista yksikään ei auennut. Sivukäytävät olivat kaikki umpikujia eivätkä niidenkään varrella olevat ovet auenneet. Jokainen näistäkin ovista muistutti täysin toisiaan.

  • No nyt meni hankalaksi, Olli huokaisi.
  • Älä vielä sano mitään, Jani rohkaisi. – Tällä kertaa me ei luultavasti mennä ovesta, vaan…lattiasta.
  • Miks?
  • Tuntuu vaan siltä.

 Janin opastamana parivaljakko alkoi tutkimaan lattiaa metri metriltä. Jokainen pieni kohouma tai painauma tutkittiin. Silmien harjaannuttua työ oli varsin helppoa, mutta mitään ei tahtonut löytyä.

  • Taisit olla väärässä, Olli totesi Janin takaa. – Lopetetaan jo, selkää särkee.
  • Mitäs se sotilas siellä valittelee, Jani piruili. – Käydään nyt loppuun asti läpi, kun kerran alotettiin, Jani sanoi jämäkästi ja kiskoi Ollia eteenpäin.

 Hetken päästä Jani pysähtyi äkisti saaden Ollin törmäämään häneen.

  • Tässä! Jani hihkaisi äskeisestä välittämättä.
  • Mitä siinä on? Olli murahti takaa.

 Jani näpersi lattiaa, kunnes sai nostettua sitä muutaman sentin. Sitten hän varoen siirsi lattialaatan sivuun. Alta paljastui luukku, jonka kahvaan hän tarttui.

  • Katopas, Jani kommentoi luukun alta paljastuvaa näkymää.
  • Mitäs helvettiä? Olli henkäisi Janin niskaan.
  • Ei kun alas vaan.

 He laskeutuivat alas paljastuneita portaita keskelle täydellistä pimeyttä. Vasta päästyään pois viimeiseltä askelmalta valot rävähtivät päälle.

 Silmiään siristellen nuorukaiset huomasivat seisovansa ikään kuin jalustalla keskellä suurta hallia. Tältä korkealta jalustalta johti vain yksi kapea sillan tapainen, juuri ja juuri jalan levyinen palkki toiselle puolelle, jossa heitä odotti suljettu ovi. Alla putoamista odotti verkko.

 Pitkän aikaa näkyä tuijotettuaan Olli parahti silmät suurina:

  • Miten helvetissä me tuota pitkin päästään?
  • Ei ainakaan seisoen, Jani vastasi.
  • Miten sitten? Roikkuenko? Olli ihmetteli.
  • Jep, Jani vastasi tyynesti.
  • Ei oo todellista…
  • Pakko se on olla. Tuuhan nyt, Jani sanoi ja kiskoi Ollin jalustan reunalle.

 Molemmat kumartuivat Janin mennessä ensimmäisenä. Jäntevä käsivarsi tarttui kylmään metallipalkkiin ja heti sen perään toinen. Viimein hän heittäytyi käsiensä varaan Ollin seuratessa tiiviisti perässä kahleen pakottaessa etenemään.

 Käsivarret jännittyneinä nuoret miehet etenivät varmoin ottein. Ollin hauista koristava SP-nauha oli kestokykynsä äärirajoilla lihaksien pullistellessa sen alla.

 Puoleenväliin päästyään molemmat ähkivät ja huohottivat kuuluvasti. Lyhyeltä vaikuttanut matka osoittautuikin hengästyttäväksi urakaksi urheilijanuorukaisillekin.

  • Ei vittu et on raskasta, Jani puuskutti.
  • Eteenpäin vaan! Olli huudahti. – Ei me tähän voida jäähä!

 Murahdellen Jani hivuttautui eteenpäin. Ähkien ja puhkien he viimein pääsivät loppumetreille. Käsivarret vapisten Jani hapuili jotain kiinteää mille astua.

  • Miten helvetissä me päästään tuonne ovelle? hän hätäili ääni vavisten.
  • Kato sinne alas, Olli neuvoi.

 Tason alapuolella olikin astinlauta, jolta Jani sai jalansijan. Samaan syssyyn Olli astui hänen vierelleen ja yhdessä toisiaan auttaen he kipusivat ylös oven eteen.

 Tasattuaan hengityksensä he kokeilivat ovea. Loksahdus vain ja se aukesi.

  • Sieltä he saapuvat! miesääni julisti.

 Samassa kaksi vartijaa ilmestyi kuin tyhjästä irrottaen Janin ja Ollin kahleistaan. Heidät ohjattiin vastakkaisiin suuntiin kirkkaasti valaistussa huoneessa.

 Huoneen päissä oli molemmille omat telineet, joihin heidät sidottiin x-asentoon. Janilta aukaistiin tämän lisäksi hänen siveysvyönsä. Katosta laskeutui lypsykone, jollaisella Jania oli jo aikaisemmin käsitelty. Putki asennettiin levossa olevalle kalulle, mutta itse laitetta ei vielä käynnistetty.

  • Nyt, hyvä yleisö, saatte nähdä jotain täysin uutta, miesääni julisti. – Kohde 725-97 on saanut viime viikkojen ajan uutta ainettamme, joka tekee hänen laukeamisensa mahdottomaksi seuraavien viikkojen ajaksi, jos nyt lopettaisimme annostelun. Jos taas jatkaisimme annostelua, vaikutukset jatkuisivat. Voimme myös nostaa annostelua, mikä arvioidemme mukaan johtaa vuosien mittaiseen tai peräti elinikäiseen laukeamattomuuteen. Seuraavaksi esittelemme aineen vaikutuksia käytännössä.

 Janiin liitetty lypsykone käynnistettiin. Hitaat pumppailut saivat paineen kasvamaan viikkojen selibaatin jälkeen. Tahti kiihtyi kuitenkin nopeasti aivan kuin laite tietäisi tarkalleen milloin pumpata kovempaa. Jani tunsi suunnatonta mielihyvää saadessaan pitkän tauon jälkeen tuntea kyrpänsä sykkivän terhakkaana, vaikkakin siitä oli kiittäminen tätä erikoista konetta eikä hänen rakasta kättään.

 Mutta kuten mies oli selittänyt, Jani ei päässyt kliimaksiin. Hänen nuoruuden intoa puhkuva kalunsa näytti siltä kuin se olisi minä hetkenä vain sylkäissyt nesteet pihalle, ja sen alla paisuneet kassit odottivat laukausta toisiaan vasten jännittyneinä. Laukeamisen sijaan Jania alkoi kalvamaan tuskastus niin lähellä odottavasta helpotuksesta ja suoranainen kipu turvonneissa kasseissa. Sieltä se levisi pikkuhiljaa kalun vartta pitkin terskaan, joka helotti tulipunaisena.

 Janin äänekäs vaikerointi ei saanut miestä lopettamaan. Kone lypsi Jania armottomasti ja yhä kiihtyvällä tahdilla. Viimein vaikeroinnin muuttuessa karjunnaksi kasseja korventavan kivun takia laite pysäytettiin.

  • Kuten huomasitte, aineen vaikutuksesta kohde ei lauennut, vaikka kuinka stimuloimme penistä. Sen sijaan se sai aikaan tuskaisen tilan, jossa kipu sukuelimissä muuttui lopulta sietämättömäksi. Aine on jopa niin tehokas, ettei edes kiimaliimaa erittynyt.

 Jani oli tällä värin irrotettu laitteesta, jotta yleisö näkisi hänen sykkivän kyrpänsä kaikessa komeudessaan. Hän ei voinut vastustaa kiusausta olla katsomatta alas haaroihinsa. Ja toden totta: kalu oli täysin kuiva terskaa myöten.

  • Emme voi korostaa liikaa aineen potentiaalia, mies jatkoi. – Tämä tuo täysin uuden ulottuvuuden kohteiden kurinpidosta huolehtimiseen. Ja onhan tämä toki nautinnollista seurattavaa. Mutta mikä tärkeintä, kohde ei voi laueta ilman lupaa, vaikkei hän olisikaan lukittuna siveysvyöhön.

 Puheen loputtua Jani irrotettiin kahleista ja lukittiin pieneen häkkiin. Heti tämän jälkeen häkki alkoi nousemaan kohti kattoa lopulta jääden heilumaan ilmaan muutaman metrin korkeuteen. 

  • Otamme tarjouksia vastaan seuraavan kahden tunnin ajan. Pitäkää mielessänne, että tekemänne tarjous on sitova eikä sitä näin ollen voi peruuttaa. Vuokra-aikaa ei voi myöskään pidentää, vaan aikaa on vain tämä yksi ja ainoa viikonloppu, mies selosti.

 Jani jähmettyi niille sijoilleen. Puheet vuokrauksesta eivät jättäneet epäselväksi mistä oli kyse. Jopa hänen kovana kipuileva kyrpänsä veltostui hiukan.

  • Julistan täten tarjouskilpailun alkaneeksi!

Janin koettelemus

Kirjoitettu julkaissut Novellisti

Jatkoa Janin tarinalle.

 Jani tuijotti tyhjällä katseella vastapäistä metalliovea. Hän ei enää tiennyt kuinka kauan hän oli seisonut sidottuna tässä pienessä sellissä. Oli aivan hiljaista. Jani oli päätellyt huoneen olevan äänieristetty, joten hän ei ollut tuhlannut energiaa huutamiseen.

 Yhtäkkiä ovi kolahti auki, ja sisään astui kaksi miestä, jotka näyttivät aivan samanlaisilta kuin Janin aiemmin kohtaama. Sanomatta sanaakaan he vapauttivat Janin, mutta tarttuivat hänen käsivarsiinsa taluttaen hänet ulos sellistä.

 Nuorukaista talutettiin pitkin identtisiä ja sokkeloisia käytäviä loistelamppujen kirkkaassa valossa. Seinät, katto, ovet ja lattia oli kaikki tehty samasta harmaasta metallista, joka tuntui jäätävältä Janin paljaalla iholla. Hänen nänninsä nöpöttivät terhakkaina rintalihasten päällä.

 Lopulta miehet pysähtyivät ja taluttivat Janin käytävän päässä sijaitsevaan pieneen huoneeseen. Hänen käskettiin seistä asennossa jalat pienessä haara-asennossa, kädet takana ja selkä suorana. Saattajat jäivät seisomaan kädet rintojensa päällä Janin sivuille.

 Huone oli muuten tyhjä lukuun ottamatta pientä kameran linssiä ja kaiutinta suoraan Jania vastapäätä. Kaiutin rätisi ja sama konemainen ääni aloitti selostuksen:

  • Kohde numero 725-97?

 Saattajat nyökkäsivät.

  • Kohde on määrätty työpalvelukseen siivoustehtäviin osastolle G-3. Palvelus alkaa huomenna kello 6.00. Viekää kohde selliinsä.

 Selli oli samankokoinen kuin aiempikin, mutta täällä oli kalusteina punkka ohuella patjalla, wc-pytty sekä käsienpesuallas. Ikkunaa ei ollut, ainoastaan kirkas kattovalo, joka paloi koko hereillä oloajan aamukuudesta iltakymmeneen.

 Ovi kolahti jälleen kiinni Janin silmien edessä. Sydän pamppaili hermostuksesta. Siivoustehtävät kuulostivat helpoilta, mutta joutuisiko hän viettämään koko loppuelämänsä lattioita puunaten? Unensaannissa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun hän viimeinkin pääsi makuulle kaiken seisomisen jälkeen.

 Kattovalo rävähti auki pakottaen Janin hereille. Käytäviltä kuului vartijoiden huutoa, kun he availivat sellien ovia ja käskivät kohteita käytävään.

 Janin kohdalle sattui oikea korsto. Paksut käsivarret oli tatuoitu täyteen, ja rinta pullisteli lihaksikkaana paidan alla. Erona aiempiin henkilökunnan jäseniin vartijoiden kasvoja ei ollut peitetty. Heidän univormunsa oli lyhythihainen kauluspaita, suorat housut sekä koppalakki.

  • Ulos, vartija ärähti.

 Jani astui käytävään vilkaisten pikaisesti sivuilleen. Muillakaan kohteilla ei ollut muuta päällään kuin sama metallinen siveysvyö.

  • Asentoon, vartija jatkoi.

 Jani otti eiliseltä tutun asennon. Oikealta alkoi kuulua maihareiden tasaista kopinaa. Jani näki sivusilmällään kyseessä olevan jonkinlaisen vartijoiden esimiehen, joka oli tarkastamassa kohteita.

 Tullessaan Janin kohdalle hän pysähtyi.

  • Onko tämä se uusi kohde?
  • Kyllä on, kohde numero 725-97, vartija vastasi.

 Silmäiltyään hetken Jania tarkastaja kehaisi tämän olevan oivaa materiaalia osastolle. Janin sisintä kylmäsi.

 Käytävältä kohteet ohjattiin ruokalaan, jonka linjastolta he noutivat aamiaisen. Pöytiä oli kaksi, ja syöjiä noin parisenkymmentä.

 Jani alkoi mättämään mautonta puuroa sisuksiinsa yrittäen tukahduttaa päänsä sisällä vellovat ajatukset.

  • Ai sä oot se uus? Janin oikealta puolelta kuului.

 Puhuja oli vaalealla lätkätukalla varustettu perusjäkärin näköinen nuorukainen. Jani meni lukkoon. Hän ei ollut yhtään varma saivatko he puhua keskenään.

  • Älä huoli, syödessä saa puhua, vierustoveri vakuutteli.

 Jani myönsi olevansa uusi. Hän kysyi missä he olivat.

  • Sen kun tietäis. Suurin osa veikkaa jotain asumatonta korpea kaukana Suomesta. Eipä täältä uloskaan oikein pääse selvittämään, vieruskaveri virnisti.
  • Kauanko nää vyöt on muuten paikoillaan? Jani kuiskasi kysymyksen puuron jäähtyessä.

 Kohtalotoveri naurahti hieman.

  • Sitäkään ei kukaan tiedä. Mulla pisin aika on kai jotain kuukausi, joillain useampikin. Jotkut taas saa tyhjennyksen melkeen joka päivä, niin ku tuo tuossa, tämä jatkoi nyökäten Jania vastapäätä istuvaan kaveriin.

 Kohde, johon viitattiin, nosti katseensa lautaseltaan.

  • Ai mä vai? runsaalla, tummalla kehonkarvoituksella ja parransängellä varustettu roteva nuori mies kummasteli.
  • No ei siitä oo kuin pari päivää ku viimeks sait tulla!
  • Joku selvästi tykkää mun mällistä.

 Ruokailu oli pian ohi, mutta sen aikana Jani ehti kiinnittää huomiota lukuisiin hiustyyleihin, kehon karvoituksiin ja vartalotyyppeihin, joita heidän osastollaan vilisi. Osa oli hänenkaltaisiaan urheilijoita sopusuhtaisella kropalla, osa taas hieman tukevampia, mutta samalla lihaksikkaita, muutama taas oli kuin suoraan salilta tullut. Ikähaarukka sen sijaan oli tiukasti parinkympin tuntumassa.

 Vartijat jakoivat heidät pareihin, joille kullekin annettiin sanko täynnä pesuvettä sekä kaksi luutua. Jokaisella parilla oli oma sektorinsa siivottavanaan.

 Jani sai parikseen ruokalassa häntä vastapäätä istuneen Markuksen. 190-senttinen karhu erottui selvästi muista kohteista osastolla.

 Parin jynssäystä valvoi aina vartija. Jollain ihmeen sattumalla Janin ja Markuksen vartijaksi oli päätynyt sama, joka oli aamulla herättänyt Janin ensi kertaa.

 Seisottuaan kauan aikaa poikien takana seinään nojaten vartija avasi suunsa:

  • Vauhtia senkin neidit tai jäätte ilman ruokaa.

 Tehostaakseen sanojaan vartija kaivoi esiin pienen kaukosäätimen. Paineltuaan parista napista Markukselta pääsi tuskallinen huuto. Luutu tipahti lattialle ja Markus painui kaksinkerroin.

  • Tässä näät uus poika mitä ne anturat sun munissa saa aikaan, vartija virnuili Janille.

 Markus tointui iskusta pian naama peruslukemilla. Jani pystyi vain kuvittelemaan vihan määrää, jota tämä järkäle koki päätä lyhyempää vartijaa kohtaan.

 Osasto kokoontui lounaalla jälleen yhteen. Jani päätti olla tällä kertaa rohkeampi ja avasi sanaisen arkkunsa:

  • Kuinka kauan te ootte ollu täällä?
  • Joitain kuukausia, jälleen Janin oikealla puolella istuva Iiro vastasi.
  • Meikä varmaan pisimpään jotain kuus kuukautta, Markus totesi.
  • Mutta kukaan ei oo täällä vuosia. Aina välillä joku lähtee eikä palaa enää koskaan, Iiro jatkoi.
  • Mihin ne sit joutuu? Jani ihmetteli.
  • Kukaan ei varmasti tiedä, mutta toisille osastoille tai sit ne myydään ulkopuolelle.
  • Muut osastot on monesti pahempia, Markus sanoi ja tunki lusikallisen muhennosta suuhunsa. – Monta osastoa on pelkkää hiilien lapiointia lämmityskattiloihin.
  • Mutta ylöspäinkin voi päästä, Iiro vihjasi. – Koskaan ei vain tiedä mihin suuntaan on menossa.

 Iiron ja Markuksen selostus sai Janin mielessä heräämään vain entistä enemmän kysymyksiä. Mutta varmaa vaikutti olevan vankeuden lopullisuus, joten vangitsijoiden säännöillä pelaaminen tuntuisi ainoalta järkevältä vaihtoehdolta.

 Lounaan jälkeen jynssäys jatkui, vaikka näkyvää likaa ei välttämättä olisikaan. Jani epäili tällaisen puuduttavan työn olevan salainen testi, jolla päätetään kuka jatkaa mihinkin. Niinpä hän luuttusi lattioita kuin zombie käsien kipuilusta huolimatta.

 Töiden päätteeksi syötiin vielä päivällinen, minkä jälkeen jokainen kohde suljettiin omaan selliinsä odottamaan seuraavaa päivää.

 Jani tunsi poltetta ympäri kehoaan. Jos hän näkisi itsensä peilistä, hän saattaisi huomata hienoista kasvua lihaksissaan. Ainakin hän tunsi sen.

 Yhtäkkiä hänen sellinsä ovi avattiin. Ovella seisoi sama vartija aikaisemmilta kerroilta.

  • Ulos sieltä.

 Jani totteli hämmennyksen vallassa. Vartija vei hänet pois osastolta pitkin käytäväsokkeloa hissiin, joka toi heidät suurehkoon huoneeseen, jota hallitsi tutkimuspöytä kahleineen.

 Vartija sitoi Janin tiukasti pöytään kiinni ja kaivoi taskustaan saman säätimen, jolla oli antanut iskuja Markuksen kasseille.

 Tällä kertaa vuorossa ei ollut iskuja, vaan napin painalluksesta Janin vyö aukesi paljastaen hänen levossa olevan kyrpänsä.

 Janin päässä myllersi. Hän ehti jo toivoa, että hän saisi jo nyt paljon puhutun tyhjennyksensä. Vartija paineli nappeja lisää, mikä sai katosta laskeutumaan erikoisen koneen, josta lähtevä putki kytkettiin Janin kaluun.

 Oltuaan ties kuinka monta päivää ilman tulemista Janin elin alkoi osoittaa elonmerkkejä. Vartija hymähti hieman alkaen lisätä painetta putkeen, mikä sai Janin kyrvän nytkähtelemään. Ei aikaakaan, kun se sykki koko komeudessaan.

 Jani päätti antautua nautinnon valtaan. Kone tuntui tietävän juuri oikean tahdin hänelle. Hetken se tuntui paremmalta kuin oma käsi.

 Mutta viime hetkillä se loppui. Kone hiljeni jättäen Janin kalun sykkimään ilman stimulointia. Jani ärähti turhautuneesti.

  • Anna mun tulla, hän vaati vieressä virnuilevalta vartijalta.
  • Ei sun aika vielä oo, vartija naurahti. – Ei vielä viikkoon ainakaan. Mä nyt halusin vähän kiusotella sua.

 Jani riuhtoi ja karjui vastaukseksi.

  • Päästä mut sit irti!

 Vartija virnuili yhä, kun hän antoi pari voimakasta tujausta suoraan Janin paisuneille kasseille. Nuorukainen karjui keuhkojensa pohjasta. Tunne oli sama kuin joku olisi potkaissut häntä munille. Edes kuukauden runkkulakko ei tuntuisi yhtä pahalta.

  • Tuut oppimaan, että tuo on vähintä mitä haluat. Mitäs oot noin komee ettei sun kiusottelemistas voi vastustaa.

 Jani mulkaisi vartijaa silmät kipunoiden vihasta. Hammasta purren hän selvisi toisesta erästä, jossa tuleminen oli vain muutaman sykäyksen päässä. Vartija taisi olla kokenut hommissaan.

 Leikittyään Janilla parisen tuntia vartija lopulta kyllästyi ja lopetti. Mutta vielä loppuhuipennuksena Jani sai jälleen parit sähköiskut kasseihinsa.

  • Jotta saadaan tuo sun kyrpäs takas vyöhön, vartija selitti läimäyttäen Janin tanassa seisovaa kyrpää avokämmenellä.

 Janin parahdus sai vartijan vain yltymään. Tämän voimakas kämmen runnoi nuoren miehen vehjettä armottomasti jättäen sen helottamaan punaisena ja hellänä.

 Yö oli jo pitkällä, kun vartija viimein lukitsi Janin takaisin selliinsä. Voipuneena koitoksesta tämä ei voinut muuta kuin rojahtaa punkalle – kassit yhä pakottaen – ja koittaa saada nukuttua edes hetkinen.

Maajussille renki osa II

Kirjoitettu julkaissut Novellisti

Maaseututeema jatkuu! Mitähän kaikkea tästä vielä kehkeytyy?

 Janne makasi sängyssään silmät nauliintuneena kattoon. Katto oli täynnä puunsyitä ja niistä muodostuvia kuvioita. Yksi niistä muistutti miehen sukukalleuksia tosin hiukan omaperäisellä tavalla. Tässä tilanteessa tuollainen kuvittelu ei ollut mikään ihme. Olihan Jannen omat sukukalleudet kovan muovin vankeina.

 Käsi eksyi jälleen peiton alle kourimaan tuota pakettia. Piti olla tarkkana ettei kourinut liikaa ja aiheuttanut näin kivuliasta erektiota.

 Kipu ei ollut ollut kaukana, kun Janne ja Tuomo olivat saunoneet aiemmin illalla. Tuomo ei ollut antanut lupaa ottaa laitetta pois, joten Jannen oli saunottava se päällä. Muovin kuumentuessa nopeasti kävivät paikat tukaliksi. Tuomo vinkkasi valelemaan vettä härpäkkeen päälle, mikä helpottikin hetkeksi. Kesken saunomisen ei tietenkään voinut lähteä vilvoittelemaan.

 Saunomisen jälkeen he olivat huilanneet saunan kuistilla. Saunajuomina oli ollut vissyä, alkoholia ei tilalla suvaittu.

 He eivät olleet puhuneet sanaakaan siinä istuessaan, vaan ainoat äänet kantautuivat ympäröivästä luonnosta. Viereisen puron solina, lintujen vaimeneva iltalaulanta sekä lehtien havina loivat miltei unenomaisen tunnelman. Kiusallista heidän hiljaisuutensa ei ollut.

 Kuivattuaan ja Tuomon puettua itsensä heidän tiensä erkanivat. Janne oli jäänyt tänne, ja Tuomo kiivennyt ylös päärakennukseen.

 Aamulla hänet herättäisi yöpöydällä tikittävä herätyskello tasan kello kuusi. Siihen hetkeen ei olisi enää kauaa. Ehkä hän saisikin unen päästä kiinni, jos vain sulkisi silmänsä…

 Herätyskellon kimitys tunkeutui vähä vähältä Jannen uneen. Herättyään tähän todellisuuteen hän oli jo ehtinyt unohtaa mitä unta oli nähnyt.

 Makoiltuaan tovin paikoillaan oli Jannen pakko nousta ylös ehtiäkseen hoitaa pakolliset aamutoimet. Hän nappasi eiliset bokserit tuolilta ja veti ne jalkaansa. Heti ulko-ovella hänen sieraimiinsa tulvi kesäaamun lempeitä tuoksuja. Kävellessään loivaa mäkeä ylös hänen paljaita jalkojaan raapi pitkäksi venähtänyt ruoho ja aamukaste kasteli varpaat. Hän joutuisi taatusti leikkaamaan tämän nurmikon, ehkä jo tänään, hän pohti mielessään, mutta ei antanut sen häiritä liikaa.

 Matka jatkui piha-aukion läpi kohti räsyistä huussia, jossa hän sai kauan kaipaamansa helpotuksen. Sitten olikin aika aloittaa oikeat työt.

 Keittiön liesi lämpesi puilla, joita hänen oli haettava lisää varastosta. Puut olivat onneksi sullottu yhteen, erilliseen huoneeseen, johon johti oma ovensa varaston päätyseinässä.

 Janne tarttui ovenkahvaan varmalla otteella ja nykäisi, muttei saanut ovea aukeamaan. No ei muuta kuin toinen yritys. Ei tulosta. Kolmannella kerralla hän käytti hieman enemmän voimaa, mutta se ei auttanut. Lopuksi hän kiskoi oven auki oikea jalka kiinni seinässä.

 Puut olivat valmiiksi pilkottuja, joten Jannen ei tarvinnut kuin kasata niitä mahdollisimman paljon syliinsä. Homma ei ollutkaan niin helppoa kuin hän oli kuvitellut. Klapien epätasaisuus ja tikkuisuus eivät olleet hyvä yhdistelmä paljaan ihon kanssa. Hammasta purren Janne sai varsin suuren keon kasattua rintansa eteen.

 Seuraava haaste tuli vastaan ulko-ovella. Miten hän saisi sen auki kaikki nämä puut sylissään? Hetken epätoivoisesti oven edessä kekkuloituaan ovi aukeni kuin itsestään.

  • No huomenta! Tuomon tunnistettava ääni kaikui puupinon takaa.
  • Huomenta, Janne mutisi salaa kiitollisena Tuomolle.
  • Oot hommissa heti jo aamusta niin ku sovittiinki, Tuomo kommentoi milteinpä ilahtuneesti. – Tuuhan sisälle.

 Tuomon johdattelemana Janne löysi tiensä keittiöön. Puut Janne toimitti oikealle paikalleen hellan viereen ja alkoi sitten lämmittää sitä.

  • Se on jo valmiiks vähän lämmin kun keitin kahvit aikasemmin aamusta, Tuomo vihjaisi.
  • Siltä tuntuu.

 Tuomo vetäytyi pirtin puolelle jättäen Jannen hääräämään keittiöön.

 Aamiaiseksi olisi kaurapuuroa, mikä ei kuulostanut ylitsepääsemättömän vaikealta valmistaa. Kattila vaan esiin, hiukan vettä sisälle ja tämä sitten liedelle.

 Yläasteen viimeisistä kotitalouden tunneista oli kulunut jo joku aika, mutta sen Janne muisti että hiutaleet laitetaan vasta kiehuvaan veteen. Sitten sekoitettiin, ja puuro alkoikin olla jo valmista.

  • Voi tulla syömään! Janne huikkasi, kun oli saanut pöydän katettua.

 Tuomo tallusteli keittiöön ja istui alas pöydän ääreen.

  • No maistetaanpas, hän sanoi ja kauhoi ison annoksen puuroa lautaselleen.

 Janne teki saman, mutta ei voinut jännitykseltään syödä ennen kuin Tuomo oli antanut arvionsa.

  • Ei hullumpaa näin alkuun, Tuomo ilmoitti syömisensä lomasta. – Etköhän sinäkin kehity tässä kun riittävän monta kertaa teet tätä.

 Helpotus lävisti Jannen kehon. Kalukin alkoi osoittaa elämisen merkkejä oltuaan pitkään kutistuneena kotelonsa sisällä.

 Tuomo kaapi puuronloput lautaseltaan, kulautti maitolasinsa tyhjäksi ja nousi seisomaan.

  • Nousehan sinäkin, hän komensi.

 Janne totteli, vaikka hänen ateriansa oli vielä kesken. Tuomo mittaili häntä katseellaan päästä varpaisiin, kunnes yhtäkkiä tarttui kiinni Jannen pullottavasta etumuksesta.

  • Ootkos jo tottunu tähän? hän kysyi.
  • En ihan, Janne sai vaivoin vastattua. Sydän jyskytti kiivaammin kuin koskaan aikaisemmin.
  • Vai niin, mikäs on ropleema? Tuomo kysyi samalla hieroen Jannen etumusta.
  • Puristaa inhottavasti varsinkin ku nukkuu.
  • Kyllä se siitä. Etköhän sinäkin siihen lopulta totu, Tuomo hymähti ja taputteli laitetta boksereiden läpi isällisesti. – Laitahan nyt nuo astiat likoamaan ja tuu pihalle. Tiskaat ne sitten myöhemmin.

 Pihalla aurinko oli jo kiivennyt roimasti ylöspäin ja paistoi nyt kirkkaana pilvettömältä taivaalta.

  • Alotetaan ihan perushommista, Tuomo sanoi kun he kävelivät kohti varastoa. – Leikkaat ruohon tästä rakennusten ympäriltä. Minä seuraan ja neuvon jos on tarvis.

 He olivat päässeet sisään tunkkaiseen varastoon. Jostain sieltä kaiken rojun seasta Tuomo veti esiin vanhan ruohonleikkurin rämän. Hetken sen kanssa puuhailtuaan hän luovutti sen Jannelle.

  • Ja ei kun menoksi, Tuomo sanoi ja läimäytti Jannea selkään.

 Janne alkoi muistelemaan viime kesäistä ruohonleikkuuta sukulaisensa kesämökillä ja sitä miten koko härpäke saatiin edes käyntiin. Pienen pähkäilyn jälkeen hän saikin otteen käynnistysnarusta. Ensimmäinen kiskaisu ei tuottanut tulosta, mutta toisella kiskaisulla hänellä oli ajatuskin mukana ja kone pyörähti käyntiin.

 Janne alkoi talsimaan pihaa ympäri Tuomon seuratessa sivusta. Kun hän pääsi kunnolla vauhtiin, lähti Tuomo hoitamaan omia puuhiaan.

 Yhä pelkät bokserit jalassaan Jannen täytyi pitää sen verran kiirettä, ettei kylmettynyt pystyyn. Tosin aurinko lämmitti häntä aina sopivin väliajoin, mutta varjopaikoissa hänen hiestä kostea ihonsa ja viileä kesätuuli eivät olleet hyvä yhdistelmä.

 Suunnilleen puolivälissä urakkaa alkoi työ toden teolla tuntumaan Jannen fyysiseen puurtamiseen tottumattomassa kropassa. Täyden kopan raahaaminen ja tyhjentäminen huussin vieressä seisovaan kompostiin tuntui joka kerralla edellistä raskaammalta. Kädet alkoivat pikku hiljaa muuttua spagetiksi.

 Raskaasti puuskuttaen Janne leikkasi viimeisenkin siivun pihasta, tyhjensi kopan ja raahasi leikkurin varaston oven eteen. Ei kestänyt kauaakaan, kun Tuomo asteli paikalle katse samalla mittailen työn jälkeä.

  • Hyvinhän sinä oot tästä hommasta selviytyny, hän kommentoi kun oli päässyt puhe-etäisyydelle.

 Janne hymähti hieman ja risti kätensä rinnalleen.

  • Nyt ois vielä tuo koneen puhistus.

 Tuomo nouti varastosta puutarhaletkukelan, jonka kävi liittämässä päärakennuksen sivuseinän vesihanaan. Hän käski Jannea astumaan sivummaksi, kun tarttui letkun suuttimeen ja alkoi puhdistamaan leikkuria letkusta virtaavan veden avulla.

  • No niin, puhasta on, Tuomo totesi ja kääntyi jälleen Jannen puoleen. – Nyt ois sinun vuoros. Riisuhan nuo housut.
  • Täh?
  • Riisut vaan ne niin pestään sinutkin.

 Jannella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laskea bokserinsa nilkkoihin ja heittää ne sivuun vasta-ajetulle nurmelle. Ei kai pikku suihku olisikaan pahitteeksi kaiken rehkimisen jälkeen.

  • No niin, hyvä poika, Tuomo kehaisi ja suuntasi letkun Jannea kohti.

 Sitten vesi jo iskeytyikin suoraan Jannen rinnalle. Se oli kylmempää kuin hän oli kuvitellut, mutta hammasta purren hän kyllä kesti sen. Oli pakko kestää.

 Rinnalta vesisuihku jatkoi aina vain alemmas ja pian se saavuttikin haarovälin. Jannen kalua koristava vyö ammotti miltei tyhjyyttään, kun vehje oli kutistunut sykkyrälle rasittavan työn ja nyt tämän kylmän veden takia.

 Kuitenkin veden viileä huuhtelu oli oikein tervetullutta yön yli hautuneille sukukalleuksille. Jannen käsi hakeutui kuin itsestään alas haaroväliin ja tarrasi kiinni tuohon muoviseen pakettiin. Hän nosteli ja väänsi vyötä niin että joka sopukka puhdistui.

 Lopuksi Tuomo laski letkun alas suihkuttaen jalat samalla.

  • Kerihän tämä letku kasaan, Tuomo käski.

 Janne teki työtä käskettyä. Hänen isäntänsä lähti taasen sillä välin omiin puuhiinsa. Hoidettuaan letkun hän istahti päärakennuksen portaille suoraan porottavaan auringonpaisteeseen. Hän suorastaan tunsi ihollaan, kun vesipisarat haihtuivat ilmaan.

  • Täällä se poika vaan istuskelee, Tuomo kailotti samalla kävellen Jannea kohti.

 Janne kirosi mielessään. Eikö hän ollut ansainnut edes pienintäkään hengähdystaukoa?

  • Kohtahan se alkais olla taas ruoka-aika, Tuomo ilmoitti. – Ja ne aamuiset astiatkin pitäisi pestä. Eli pääset vaihteeksi sisähommiin.

 Nuori mies laahusti sisälle huulet mutrulla. Olisi ihme, jos hän selviäisi tästä koettelemuksesta selväjärkisenä. Ruoanlaitto oli hommista ehkä helpoin ja jopa varsin mukavakin, mutta koko tämä ympäristö ja Tuomon käskytys ja päsmäröiminen veivät senkin ilon mennessään.

 Tuomon saappaiden lompsina eteisessä sai Jannen ryhdin suoristumaan ja sydämen lyömään kiivaammin. Juuri kun isäntä astui keittiöön, sai Janne kattilan pöydälle.

  • Nyt on valmista.

 Tuomo tyytyi hymähtämään ja istahti syömään. Kaksikko söikin hiljaisuuden vallitessa, mikä ei auttanut Jannea rauhoittumaan. Kotona hiljaisuus oli merkinnyt yleensä jonkin menneen pieleen.

 Tuomo tyhjensi viimeisetkin liemet lautaseltaan, kunnes sanoi lopuksi:

  • Hyvinhän meillä on lähtenyt tämä homma käyntiin.

 Janne ei tohtinut nostaa katsettaan keitostaan, mutta sai pienen hymyn nousemaan huulilleen. Jännitys kaikkosi.

  • Siivoa keittiö ja tule sitten tuonne ulos taas niin näytän sulle ehkä pikkasen hauskemman jutun kuin tuo nurmenleikkuu, Tuomon elämän karhentama ääni kuulosti Jannen korviin nyt isällisen turvalliselta eikä yhtään äksyilevältä tai määräilevältä.

 Siivous kävi nopeaa ja pian Janne seisoi iltapäivän kuumassa paisteessa. Tuomo istui varjon puolella näpräten jotain. Hetken siinä vielä näpräiltyään nousi vanhempi mies jaloilleen ja viittoi Jannea luokseen.

 Tuomo johdatti heidät eilen pikaisesti esitellyn kuntosalin puolelle. Janne haki katseellaan välittömästi yhä edelleen takaraivossa kummittelevan mysteerihuoneen oven. Hän ei ollut kehdannut enää udella Tuomolta huoneen sisällöstä. Täytyi kai vain odottaa, että aika oli kypsä sinne pääsemiseksi.

  • No, oot kai sinä joskus penkkiä tehny? Tuomo löi kämmenensä penkkipunnerrussetin päälle.
  • Joo, joskus koulussa ollaan salilla käyty, Janne sopersi.
  • Jaa että kokeilemassa vaan, Tuomon arvioiva katse mittaili Jannen miltei alastonta kehoa. – Sanoppa miten et oo sitten sellaiseksi kepiksi jäänyt niin kuin moni sinun ikäisesi jotka vaan istuu ja lorvii päivät pitkät?
  • En mä nyt tiiä…kai sitä on tullut juostua kyttiä karkuun jos jotakin.

 Jannen katse kiersi seiniä ja kaikkea muuta paitsi Tuomoa. Häpeän puna alkoi tuntua poskissa.

  • Vai semmosia käytännön harjotteita, Tuomo virnuili ja astui Jannen viereen.

 Seuraavaksi vanhempi mies otti ronskin otteen Jannen hauiksesta ja puristi pari kertaa. Kysyi onko paikat hellinä aamuisen jäljiltä.

  • No ei kyl oo, Janne lausui uhmakkaasti.
  • No hyvä. Kokeillaas sitten miten se poika saa tuota tankoa ylös, Tuomo sanoi ja viittoi Jannen penkille.

 Tuomo otti oman paikkansa aseteltuaan sopivat alkupainot tankoon. Taputus Jannen olalle riitti merkiksi aloittaa.

 Nuori mies sai tangon helposti rinnalleen, mutta ensimmäinen työntö ylöspäin oli hapuilun takana. Tarvittiin hieman Tuomon isällistä ohjausta oikean tekniikan löytämiseksi. Toinen työntö menikin jo paremmin.

  • Ja nyt teet kymmenen tuollaista, Tuomo käski.

 Kymmenen kuulosti helpolta Jannen korviin. Painot tuntuivat käsissä, mutteivät mahdottomilta nostaa. Käsivarret äärimmilleen paisuneina hän painoi menemään Tuomon valvovan silmän alla. Epäonnistuminen tuntui karmivalta ajatukselta mahdollisen rangaistuksen takia, mutta myös siksi, koska hän tuottaisi pettymyksen Tuomolle. Tämän pieni kehu aiemmin päivällä oli saanut nuorukaiseen uutta virtaa.

  • No niin, kymmenen tuli jo täyteen, Tuomo kommentoi ylhäältä. – Pidä nyt vähän taukoa.

 Janne puuskutti ja pyyhki enimmät hiet pois kasvoiltaan. Käsissä tuntui mukavaa lämpöä.

  • Ja nyt toiset kymmenen.

 No nyt päästiin asiaan, Janne ajatteli. Nämä menivät helposti edellisten perään. Kainaloista alkoi muodostua hikivanoja, jotka tiputtelivat hikipisaroita betonilattialle. Janne alkoi haistaa oman miehisen hajunsa pienessä salissa. Kasseissa tuntui jostain kumman syystä sykäys. Pikku veitikkakin tuntui täyttävän koko muovisen kotelonsa.

 Kaksikymmentä tuli täyteen. Taas lyhyt tauko. Mutta Tuomo ei hellittänyt. Vielä kymmenen liikettä. Jannen käsiin alkoi levitä väsymys. Naama vääntyi irvistykseen ja hikeä pursui joka puolelta. Viimeisten työntöjen eteen oli todellakin ponnisteltava.

  • Ja kolmekymmentä, Tuomo hihkaisi. – Hyvä alku se on tämäkin.

 Janne tunsi pari kämmenen läimäisyä hikisellä rintakehällään. Rinnan alla roihahti mystinen lämmön tunne.

 Treenit jatkuivat vielä tämän jälkeenkin, kunnes oli päivällisen aika. Ennen sitä Janne sai taas kylmän suihkun puutarhaletkusta. Väsymys alkoi jo painamaan, mutta niin painui myös päivä maillensa. Syönnin jälkeen Janne sai tehtäväkseen lämmittää sauna.

 Viime iltana saunassa Jannea vielä jännitti niin, ettei kehdannut paljoa ympärilleen vilkuilla. Tämän päivän aikana hän oli saanut kerättyä rohkeutta rinnan alleen sen verran, että kehtasi jo heidän kahden riisuuntuessaan vilkaista Tuomoa. Tosin oikeastaan vain tämän jalkoväli kiinnosti. Se olikin aika vaikuttava Tuomon iästä huolimatta; raskaat pallit roikkuivat pitkällä reisien välissä paksun peniksen roikkuessa niiden yläpuolella turpeana. Koko komeutta peitti tumma karvoitus. Oikeat aikuisen miehen munat.

 Saunassa Tuomo viskoi tapansa mukaan kunnolla löylyä. Janne taipui kaksinkerroin muovikotelon poltellessa kalleuksiaan. Siinä huohotellessaan tällä nuorella miehellä oli oiva näköala Tuomon jalkoväliin.

  • Mitäs poika kattelee?

 Janne ei saanut sanaa suustaan.

  • Katon mitä katon, hän lopulta tiuskaisi.
  • Nämäkö ne sua kiinnostaa? Tuomo tarttui ronskisti kiinni muniinsa.

 Jannen hiljaisuus tulkittiin myöntyväisyyden merkkinä.

  • Onko tuo iso? Janne miltei kuiskasi.
  • Jaa-a, pitää varmaan kokeilla.

 Tuomo veti ryppyisen esinahkansa kokonaan taakse. Sitten taas eteen. Ja taakse, kiihtyvällä tahdilla. Eikä mennyt kauaa, kun tuo patukka seisoi koko mitassaan nuppi kohti kattoa.

  • On aika iso, Janne sopersi katse kiinni elimessä.
  • Pärjää ainakin tuolle sinun vehkeelles, Tuomo nauroi katse viitaten Jannen lukittuihin elimiin.

 Janne tunsi punan leviävän kaulan kautta poskiin, mutta se sekoittui saunan nostattamaan punotukseen.

  • Eipä oo avainta näkyny.
  • Ehei, ei nyt vielä, Tuomon silmissä oli outo pilke.

 Asia jäi sikseen, mutta Jannen takaraivoon asia jäi vielä kaihertamaan. Kun vain tietäisi tarkan päivän milloin helpotus tapahtuisi, olisi elämä kaikin puolin helpompaa.

 Pesujen jälkeen Tuomo nousi ylös talolle Jannen huolehtiessa saunan vielä kuntoon. Kuivateltuaan hän rojahti sängylle ja nukahti melkein sillä sekunnilla.

30 minuuttia

Kirjoitettu julkaissut Novellisti

Tähän väliin tällainen lyhyempi juttu. Eikös laukeamisen pitkittäminen ole jopa parempaa kuin itse tuleminen?

 Jessen puhelin värähti. Hän kaivoi puhelimen taskustaan kesken tunnin sydän lyöden hitusen kiivaammin. Puhelimessa häntä odotti lyhyt viesti: ”Kotajärven pururata, käänny isolta kiveltä järveä kohti. Etsi kaksihaaraisen koivun luota. Aikaa 30 minuuttia.”

 Jesse tiesi heti mikä oli kyseessä: mahdollisuus päästä vapauteen tästä kalua vankinaan pitävästä muovikotelosta. Viesti oli avaimenhaltijalta, joka oli kätkenyt avaimen viestissään mainitsemaansa paikkaan. Enää Jessen tarvitsisi löytää tuo avain.

 Englannin tunti ei ottanut kuluakseen. Kielet olivat aina olleet Jesselle helppoja, mutta äskeinen viesti oli saanut hänen ajatuksensa harhailemaan kauaksi adverbeistä ja pronomineista.

– Hei Jesse tuutko pelaan sit futista koulun jälkee? Aatu kysyi selän takaa.

– En mä nyt tänää kerkee, katotaa huomenna, Jesse vastasi pikaisesti.

 Tunti loppui viimein. Jesse oli ensimmäisenä käytävässä, nappasi takin naulasta ja paineli ulos. Ulkona paistoi vielä aurinko, mutta tuuli sai ilman viileäksi. Jesse käveli pyörälleen ja oli hetkessä matkalla kohti Kotajärveä.

 Matkalla Jesse mietti mihin tuo pieni avain olisi voitu piilottaa. Kiven alle? Sammaleeseen? Oksalle? Niin monta vaihtoehtoa, niin vähän aikaa. Ja koko ajan avaimenhaltija tarkkailisi piilostaan. Kasseissa tuntui kiristävä tunne, kun kalu yritti paisua kotelossaan. Ei ihmekään, olihan viime kerrasta jo viikko.

 Pururata alkoi tavallisesta pyörätiestä, joka vähitellen vaihtui asvaltista soraksi. Reitti oli Jesselle tuttu lenkkeilyn kautta, joten hän muisti tarkalleen missä viestissä mainittu iso kivi sijaitsi.

 Vastaan tuli runsaasti lenkkeilijöitä ja jokunen pyöräilijäkin. Puut olivat vielä täydessä lehdessä, mutta pieni Kotajärvi välkehti puiden välistä tuon tuosta. Jesse tajusi lisänneen huomaamatta vauhtiaan, mutta ei silti hidastanut, vaan lisäsi sitä entisestään.

 Iso, harmaa, pitkulainen kivi häämötti kaukaisuudessa. Eikä kauaakaan kun Jesse kaarsi sen eteen. Tasattuaan hetken hengitystään hän lähti taluttamaan pyöräänsä kohti järveä metsikön läpi.

 Yhtäkkiä kännykkä värisi. Jesse pysähtyi ja luki uuden viestin: ”Kosketa puuta kun olet perillä. Aikasi alkaa siitä.” Mahassa tuntui poltetta. Kohtalon hetki koittaisi pian.

 Tämä kolkka oli Jesselle tuntematonta seutua, mutta kaksihaarainen koivu löytyi ilman sen kummempia kommelluksia. Se oli varsin komea näky noustessaan selvästi muita ympäristön puita korkeammalle vitivalkoisena ja kaksi haaraa ikäänkuin kruununa päällänsä.

 Jesse ei kuitenkaan ehtinyt ihailla maisemia, vaan länttäsi kätensä suoraan puun kylkeen ja alkoi skannaamaan maastoa katseellaan. Maa näytti täysin koskemattomalta. Jessen ei onnistunut löytää yhtään katkennutta oksaa tai tallottua tattia, joka antaisi edes pienen vihjeen avaimen sijainnista. Oli aloitettava siis tyhjästä.

 Itse koivu näytti sen verran sileältä ettei siihen olisi voinut piilottaa pienintäkään avainta. Se olisi ollutkin liian selkeä piilo. Aivan puun juurellakaan ei kasvanut muuta kuin ruohoa, jonka Jesse oli haravoinut hetkessä.

 Kahden metrin säteellä puusta löytyi jokunen kivi, mutta niidenkään alta ei löytynyt muuta kuin kuolleita lehtiä. Avaimenhaltija keksii muutenkin paljon parempia piiloja, siitä Jesse oli varma.

 Etsinnässä alkoi tulla kuuma ja niinpä Jesse riisui takkinsa, ja antoi järveltä puhaltavan tuulenvireen viilentää kroppansa. Tosin alakerran tilanteeseen sillä ei ollut vaikutusta. Sama kiristys jatkui yhä, vaikka mitään varmuutta avaimen löytymisestä ei ollut. Kai hän sitten vain nautti niin suuresti koko tilanteesta.

 Kivien jälkeen Jesse siirtyi tutkimaan marjamätästä, mutta ei löytänyt siitä muuta kuin mustikoita. Samassa puhelin värisi uudelleen. Tämäkin viesti oli avaimenhaltijalta: ”10 minuuttia kulunut. Riisu paitasi ja farkkusi. Kosketa tämän jälkeen puuta uudestaan, niin kello alkaa taas käymään.”

 Jessestä tuntui siltä kuin veri olisi seisahtunut hetkeksi. Pikkukaverikin lopetti pyristelynsä. Ei auttanut muu kuin totella. Ensin lähti t-paita alta paljastuen varsin timmi rintakehä ja vatsa kiitos monipuolisten liikuntaharrastusten.

 Farkkujen alta löytyivät vihreät, ei kaikista tiukimmat bokserit, mutta joiden alta saattoi tarkkasilmäinen silti huomata siveysvyön muotoja. Kengät vain takaisin jalkaan ja Jesse oli valmis jatkamaan etsintöjä.

 Olo oli alaston eikä asiaa helpottanut jonkun matkan päässä kulkeva vilkas lenkkipolku. Jesse terästäytyi ja keskitti ajatuksensa tärkeämpään asiaan: avaimen löytymiseen.

 Hän alkoi käydä läpi maata aloittaen koivun luota. Pieni avain ei ole aivan helppo löytää kaiken sen kuonan seasta, jota maasta löytyy. Kaikenlaista pientä avainta etäisesti muistuttavaa maasta kyllä löytyi, mutta ei sitä himmeästi kiiltävää metallin kappaletta, joka puuttui Jessen ja nautinnon välistä.

 Minuutit kuluivat. Jesse arveli ajan kuluneen jo yli puolenvälin. Kädet hikosivat entisestään ja sydän pamppaili kiivaammin, mutta kyrpä koitti yhä puskea itseään muovin läpi. Aivan kuin se olisi huutanut apua Jessenkin puolesta.

 Tuulenvire tuntui välillä liiankin viileältä iholla ja sai nännit kivenkoviksi. Täytyi pysyä koko ajan liikkeessä, ettei jäätynyt kokonaan. Ehkä jos laajentaisi aluetta?

 Jessen kyyristellessä hän kuuli kun kännykkä värähti taas. Hän riensi pyöränsä luo ja kaivoi kännykän farkkujen taskusta. Jälleen uusi viesti: ”20 minuuttia kulunut. Riisu bokserisi. Kosketa jälleen puuta, niin kello alkaa taas käymään.”

 Jesse nielaisi. Nyt hän tajusi kuinka pitkälle avaimenhaltija pisti hänet menemään. Toki hän nautti tilanteesta, vaikka se epätoivoiselta näyttikin. Hetken hän mietti mistä avaimenhaltija häntä tarkkaili. Silmillään hän ei tätä ollut maastosta erottanut, mutta olihan kiikarit toki keksitty.

 Niinpä Jesse heitti viimeisenkin vaatekappaleensa pyöränsä päälle jättäen pelkät kengät jalkoihinsa. Enää kymmenen minuuttia aikaa. Jesse valmistautui jo henkisesti häviöön.

 Jos katsoisi paikat vielä tarkemmin läpi, hän ajatteli. Mutta samojen kivien uudestaan kääntely ei tuottanut tulosta. Silmätkin alkoivat väsymään jatkuvaan tihrustamiseen.

 Kohta ainoa ajatus oli aika ja sen vääjäämätön loppuminen. Etsintä muuttui haparoivaksi ja päättömäksi. Jesse tajusi kohtalonsa olevan sinetöity. Tänään ei lauettaisi. Eikä todennäköisesti huomennakaan.

 Uusi viesti tärähti puhelimeen. Jesse miltei juoksi avaamaan viestin: ”Aika loppui. Parempi onni ensi kerralla.” Jesse huokaisi ja painoi päänsä kohti maata. Alakerran veijari oli sekin lopettanut pyristelynsä aivan kuin myötätuntoa osoittaakseen.

 Ilkosillaan alkoi tulla kylmä, joten Jesse veti vaatteet niskaansa. Hän katsahti vielä ympärilleen, mietti jos vielä vähän penkoisi paikkoja, mutta hylkäsi ajatuksen välittömästi. Toisaalta häntä kiihotti järjettömästi se ettei avainta ollutkaan löytynyt.

 Jesse polki kotiinsa vyö edelleen päällään odotellen avaimenhaltijansa seuraavaa yhteydenottoa.

Janin labyrintti

Kirjoitettu julkaissut Novellisti

Ensimmäinen osa mystiseen Laitokseen sijoittuvaa sarjaa vuodelta 2016. Lisää on tulossa! Alla oleva kuva on luotu osoitteessa sexy.ai.

 Jani avasi silmänsä siristellen. Päätä jomotti hieman, mutta hän tottui pian loisteputkien kirkkaaseen valoon. Avattuaan silmänsä hän vilkuili ympärilleen, muttei tiennyt missä oli. Huone oli miltei tyhjä lukuun ottamatta seinällä olevaa lappua ja vaakaa sen vieressä. Huoneen nurkassa oli ovi – ilman kahvaa tosin.

 Tätä oudompaa oli se, ettei Janilla ollut päällään muuta kuin metallinen vyö, joka peitti hänen haaransa kokonaan. Hänen lihaksikas 19-vuotiaan vartalo oli esillä koko komeudessaan epäkkäineen, hauiksineen, reisineen ja pohkeineen.

 Toinnuttuaan ensijärkytyksestä Jani nousi seisomaan ja käveli seinään kiinnitetyn lapun luo. Lapussa luki: 

’’Olet nyt meidän omaisuuttamme. Teet niin kuin käskemme tai joudut kärsimään. Et kysy keitä olemme tai missä olet. Tottelemalla meitä helpotat tilannettasi. Näemme ja kuulemme sinut 24/7.

 Sukupuolielimesi suojaava siveysvyö on lukittuna sinuun koko ajan. Otamme sen pois silloin kun näemme sen tarpeelliseksi. Jos koetat ottaa sen pois itse, vyö repii kiveksesi irti.

 Ensimmäinen tehtäväsi on astua viereiselle vaa’alle ja odottaa kunnes painosi ilmestyy ruudulle. Odota tämän jälkeen lisäohjeita.’’

 Jani tunsi kouristuksen mahanpohjassaan. Pako ei näyttänyt olevan millään muotoa mahdollinen eikä tulevaisuus tässä paikassa – mikä ikinä tämä olikaan – vaikuttanut kovin kirkkaalta.

 Nuorukainen päätti toimia parhaaksi katsomallaan tavalla ja alistui noudattamaan käskyä. Hän astui vaa’alle. Näyttöön ilmestyi kaunis lukema: 87 kg.

 Hetken kuluttua lukema katosi ja tilalle ilmestyi teksti: ’’Kävele sisään ovesta.’’

 Nurkassa ollut ovi aukesi. Jani asteli sen läpi oikealle vievään käytävään, jonka toisessa päässä oli toinen samanlainen ovi. Samassa ovi hänen takanaan pamahti kiinni.

  • Mene vastapäistä seinää vasten, tietokoneella muunnettu ääni käski.

 Janin sydän hyppäsi kurkkuun kuultuaan tuon epäihmismäisen äänen. Vasta nyt hän huomasi seinään maalatun pituustaulukon. Hän asettui seinää vasten saamatta itse tietää tulosta: 185 cm.

  • Astu sisään ovesta, sama konemainen ääni kaikui tyhjällä käytävällä.

 Käytävän päässä ollut ovi aukesi ja Jani asteli sen läpi kylmän metallilattian kipristellessä hänen paljaita jalkapohjiaan. Oven takana odotti vasemmalla pieni aula, hieman isompi kuin lähtöhuone, jonka keskellä oli jalustalla lattiaan kiinnitetty näyttö. Tälläkin kertaa ovi takana pamahti kiinni.

 Janin kävellessä näyttöä kohti se aukesi. Vasta käveltyään näytön viereen Jani pystyi lukemaan tekstin näytöltä:

’’Tämä on ensimmäinen varsinainen testisi. Suoriutumisesi tässä testissä määrittää seuraavan testisi luonteen ja vaikeusasteen. Näin tulee olemaan kaikkien seuraavien testien kohdalla. Tässä testissä tavoitteesi on järjestää näytölle ilmestyvät kirjaimet sanaksi, joka kuvaa elämääsi. Aikaa on viisi minuuttia. Testi alkaa, kun painat mitä tahansa kohtaa näytössä.’’

 Jania kylmäsi hänen tajutessaan, että kaappaajilla oli käsissään hänen henkilökohtaisia tietojaan. Kylmähermoisesti hän kuitenkin painoi näyttöä. Kirjaimet muodostuivat yllättävän sulavasti sanoiksi hänen käsissään: lukio, sali, jääkiekko ja viimeisenä tyttöystävä. Jani koitti parhaansa olematta ajattelematta elämänsä tärkeintä henkilöä.

’’Selviydyit alle viidessä minuutissa. Suorituksesi tullaan muistamaan. Nouse nyt tikkaat ylös.’’

 Yhtäkkiä pyöreä kattopalkki irtosi hieman katosta ja alkoi laskeutumaan paljastaen viestissä mainitut tikkaat. Jani kapusi ne ylös astuen huoneeseen, jonka ainoat kalusteet olivat lattiaan kiinnitetyt pieni pöytä ja tuoli keskellä huonetta.

 Pöydälle oli katettu ateria, ja kun Jani lähestyi pöytää hän huomasi lisäksi pöydälle jätetyn lapun:

’’Syö tämä ateria. Saat syötyäsi lisäohjeita.’’

 Janin hetki sitten kiipeämät tikkaat kolahtivat kattoa vasten niiden noustua takaisin lähtöasentoonsa. Jani istahti huojentuneena tuolille ja alkoi mättämään ruokaa suuhunsa. Se ei ollut mitenkään erikoista, mutta kelpasi oikein hyvin kaiken koetun jälkeen.

 Melkein heti Janin lopetettua syömisen kaiuttimista alkoi virrata uusia ohjeita:

  • Tee kaksikymmentä punnerrusta.

 Vain kaksikymmentä, Jani ihmetteli mielessään. Eihän sellainen ollut temppu eikä mikään ala-asteelta asti jääkiekkoa pelanneelle nuorukaiselle.

 Jani heittäytyi lattialle ja ryhtyi toimeen. Hän laski kuiskaten toistojaan, jotka olivat pian täynnä. Käsissä tuntui kutkuttavaa poltetta.

  • Tee kaksikymmentä lisää, kuului kaiuttimista juuri kun Jani oli saanut edelliset tehtyä.

 No nyt päästään asiaan, Jani pohti. Hengitys alkoi toden teolla kiihtymään ja hiki kihosi alastomalle keholle.

 Lopetettuaan Jani sai taas käskyn tehdä kaksikymmentä punnerrusta lisää. Yhteensä kuusikymmentä punnerrusta ei ollut keskivertoa kovempi suoritus Janille, mutta uurastus tuntui lämpönä ympäri kroppaa ja hikenä paljaalla iholla.

  • Voit nousta seisomaan.

 Jani seisoi suorassa tuntien lihasten supistelun käsivarsissaan. Katse oli silti tiukasti suunnattuna eteen ihan niin kuin armeijassa olisi opetettu, jos hän olisi ehtinyt sinne asti.

 Hetken siinä seistyään katosta alkoi hitaasti laskeutumaan tanko hänen eteensä. Tätä seurasi käsky kaiuttimista vetää leukoja – kolmekymmentä.

 Jani asteli tangolle sydän pamppaillen hermostuksesta. Leuanveto ei ollut jostain syystä koskaan ollut hänen vahvuuksiaan. Koska tekotapaa ei oltu määritelty, Jani päätti tehdä leukansa kevyemmällä vastaotteella.

 Aluksi vedot olivat kevyitä. Punnerrukset olivat olleet hyvää alkulämmittelyä tätä varten. Puolenvälin kohdalla Janin puhti alkoi hiipua, mutta hän jatkoi silti mielessään ainoastaan hänelle annetun käskyn suorittaminen. Kasvot helottivat punaisina, kädet vapisivat ja iho oli nihkeä kaikesta hiestä, mutta se ei estänyt Jania. Eniten hän pelkäsi mahdollista rangaistusta, jos hän ei saisi tehtyä kaikkia vetoja.

 Hän sai juuri ja juuri tehtyä kaksikymmentäkaksi vetoa, mutta sen jälkeen nuoren miehen oli lysähdettävä kylmälle ja kovalle lattialle. Jani painoi häpeissään päänsä rintaansa vasten.

  • Epäonnistumisia ei hyväksytä, kaiuttimista ilmoitettiin. Rangaistuksena siveysvyösi pysyy päällä viikon kauemmin.

 Jani oli varsin yllättynyt rangaistuksen keveydestä. Tosin eihän hän edes tiennyt kauanko vyö olisi pysynyt alun perinkään paikoillaan.

 Tanko nousi takaisin paikoilleen, ja niin teki Janikin. Yhtäkkiä ovi aukesi huoneen päässä, josta Janin käskettiin kävellä.

 Tämä huone oli tähänastisista huoneista pienin. Keskellä oli lattiakaivo ja sen päällä suihku. Janin käskettiin kävellä suihkun alle, josta alkoi virrata verrattain kylmää vettä. Suihku teki kyllä hyvää kaiken rehkimisen jälkeen, mutta kylmähkö vesi jätti Janin ihon kananlihalle. Lopuksi kovaääniset sivuseiniin asennetut tuulettimet kuivattivat Janin kehon viileällä ilmavirrallaan. Janista tuntui kuin hänen olonsa tahdottiin tehdä tarkoituksella epämukavaksi.

 Odotettuaan hetken seuraavaa käskyä lattiasta aukesi luukku, jonka aukosta ei paistanut ollenkaan valoa, vaan se oli pilkkopimeä.

  • Laskeudu luukusta alas ja mene nukkumaan, kaiuttimista tuli käsky.

 Jani teki kuten käskettiin ja löysi tästä pienestä sopesta ohuen patjan, jolle asettua makuulle. Pian luukku sulkeutui samoin kuin Janin silmätkin.

 Jani hätkähti hereille. Hän ei saanut silmiään aluksi kokonaan auki kirkkaiden valojen takia, mutta tunsi olevansa muualla kuin pienessä nukkumasopessaan. Olikohan hänet kenties vapautettu tuosta oudosta labyrintista?

  • Kohde herää, miesääni sanoi jossain lähellä Jania – ilman kaiutinta.

 Jani pinnisti silmänsä auki ja näki mustiin pukeutuneen miehen kasvot peitettynä kommandopipoon. Vasta nyt hän tajusi olevansa sidottuna kahden pylvään väliin.

 Hämmennyksessään Jani ei saanut sanaakaan suustaan ennen kuin mies jatkoi:

  • Selvisit alkutestistä. Tästä eteenpäin olet kohde numero 725-97. Odotat tässä sellissä jatkotoimenpiteitä, joista keskusjohto päättää.

 Mies kääntyi kannoillaan ja poistui. Metallinen ovi painui raskaasti kiinni Janin silmien edessä. 

Maajussille renki

Kirjoitettu julkaissut Novellisti

Hieman maaseututeemaa tähän väliin. Tämä tarina on valmistunut vuonna 2015.

 Hiekka pöllysi punaisen henkilöauton pyyhältäessä läpi suomalaisen maalaismaiseman. Sen vetämä pölyvana katkesi kuin seinään, kun auto kääntyi soran päällystämälle pihatielle. Pensaiden ja puiden seasta alkoi pikku hiljaa pilkistämään punasävyinen maalaistalo miltei sävy sävyyn auton kanssa.

 Auto pysähtyi talon eteen keskelle pientä aukeaa. Auton ovet loksahtivat auki ja ulos astuivat keski-ikäinen mies ja teini-ikäinen poika. Sora rapisi heidän kävellessään kohti katettua kuistia. Juuri kun mies oli painamassa ovikelloa, ovi aukesi miltei pyyhkäisten miehen mukanaan.

  • No päivää! oven takaa paljastunut, vanhempi mies tervehti huudahtaen.
  • Päivää päivää, mies vastasi tuskin liikauttaen huuliaan. – Pekka Ylönen, tässä on mun poika Janne.

 Mainittu poika nyökkäsi vaisusti.

  • Ja minä oon Laukan Tuomo, paikan isäntä tokaisi. – Teillä oli näihin aikoihin sovittu tapaaminen?
  • Näin oli, Pekka vastasi.
  • Käykäähän sitten vaan peremmälle.

 Tuomo astui sivuun antaakseen tietä parivaljakolle. Hän sulki oven heidän perässään ja johdatti heidät suuren pirtin läpi pieneen, lukittuun kamariin. Sisältäpäin talo muistutti erehdyttävästi 1800-luvun talonpoikaistaloja. Ainoa merkki 2000-luvusta olivat sieltä täältä pilkistelevät sähköjohdot.

 Pienen nurkkakammarin ovi loksahti pahaenteisen kolkosti kiinni. Tuomo oli istuttanut Pekan ja Jannen kahdelle tuolille hänen työpöytänsä eteen. Itse hän rojahti huokaisun saattelemana mustanahkaiselle työtuolille.

  • Vai on teillä semmoset pulmat ratkottavanne että jouduitte minun luokseni tänne satojen kilometrien taakse vaivautumaan? Tuomo aloitti ristien kätensä takaraivolleen.
  • Omanlaisensa taistelu oli saaha Janne edes tulemaan tänne. Se on oikeastaan pulmista pienin. Tänä keväänä sillä loppu yläaste mutta mihinkään se ei hakenu, vaan päätti jäädä kotiin lorvimaan. Ei se vielä mitään, mutta kun takana on ties minkälaista rötöstä: näpistyksiä, tupakan polttelua, viinan juontia, uhkauksia, pahoinpitelyjäkin…minä en sellasta peliä kattoni alla kattele.
  • Niinpä niin, Tuomo käänsi katseensa välillä Janneen. – On se kumma kun et oo joutunu vielä pahempiin kuvioihin mukaan. Ja ihmejuttu ettei sinua oo vielä otettu huostaan.

 Janne pälyili kulmiensa alta Tuomoa, mutta huulet pysyivät tiukasti kiinni.

 Tuomo hymähti ilottomasti.

  • Eiköhän me poika sinustakin kunnon mies tehä, usko pois.
  • Minä todellakin toivon niin, Pekka sanoi väliin.
  • Yheksänkymmenen prosentin varmuuella, Tuomo julisti. – Oon käyttänyt samaa ohjelmaa kahteenkymmeneenkahteen poikaan ja epäonnistunut vain kahen kohalla.
  • Siksi olemmekin täällä. Olen kuullut pelkästään hyvää teistä ja teidän ohjelmastanne.
  • Ootte oikeessa paikassa, Tuomo sanoi ja aukaisi yhden työpöytänsä laatikoista ja veti esiin valmiiksi täytetyn sopimuskaavakkeen. – Tuohon vaan nimet alle niin voiaan alottaa.

 Pekka tarttui pöydällä lojuvaan kynään ja vetaisi puumerkkinsä paperiin. Hän tyrkkäsi sen sitten Jannen eteen ja risti kätensä.

  • Sun vuoros.

 Janne tuijotti paperia silmät lasittuneina. Mitä lie pyörikään hänen mielessään. Vai pyörikö mitään. Lopulta laiha käsi ilmestyi pöydän alta ja tarttui laiskasti kynään. Paperin alalaitaan ilmestyvä kirjoitus oli haparoivaa kuin ekaluokkalaisella.

 Tuomo nappasi paperin ja allekirjoitti sen vielä itse.

  • Ei muuta kun tervetuloa Laukan tilalle, Janne Ylönen.

 Pekka ei uskaltanut vielä hymyillä, mutta sisimmässään hän iloitsi poikansa ainutlaatuisesta mahdollisuudesta.

 Jannen ilme ei värähtänytkään. Se oli nauliintunut A4:een, joka sinetöi seuraavan vuoden hänen osaltaan.

 Pekan auton kadottua pölypilven sekaan Janne tajusi viimein millaiseen jamaan oli joutunut. Hän oli kaksistaan tämän reilu viisikymppisen Tuomon kanssa useiden kilometrien päässä lähimmästä naapuritalosta.

  • No niin poika, Tuomo sanoi ja läimäytti kämmenensä vasten Jannen selkää. – Lähetäähän katteleen vähän paikkoja.

 Piha-aukealta he lähtivät kävelemään kohti aavaa, vehreää laidunta. Sitä ympäröi korkea, sähköistetty aita.

  • Nämä on Hereford -karjaa, Tuomo selosti viitaten laidunta tallovaan karjalaumaan. – Et oo tainnu kuulla näistä?

 Janne pudisti päätään.

  • Ovat ehkä maailman parasta pihvikarjaa. Kannattaa joku päivä maistaa, et takuulla pety. Mutta vasta kun oot päässyt täältä, sitä ennen ei oo mahollisuuttakaan, Tuomo virnisti.

 Tuomo osoitti kädellään laitumen toisessa päässä siintävää punaista rakennusta ja kertoi sen olevan navetta.

  • Eihän teistä kaupunkilaisista tiiä ootteko koskaan ennen tollasta nähnykkää, Tuomo hörähti, mutta Jannea hänen vitsinsä eivät naurattaneet. – Saatat päästä jossain vaiheessa sinnekin hommiin.

 He jatkoivat patikointiaan pitkin kapeaa polkua, joka aleni alenemistaan pienen metsikön lävitse. Alhaalta löytyi pieni puronen ja sen viereen rakennettu sauna.

  • Täällä sinä sitten saat tämän vuoden asustella, Tuomo ilmoitti ja paiskasi oven auki.

 Vastaan lemahti ummehtunut löyhkä, mutta paikka ei itsessään ollut hullumpi. Yksinkertainen sänky, pieni pöytä sen vierellä, räsymatto sekä kulunut lipasto. Nurkassa tökötti lisäksi piskuinen kakluuni. Ulko-ovelta heti oikealta avautui ovi saunaan.

  • Ja onhan täällä minullekin paikka, Tuomo viittoi lumikengän malliseen rottinkituoliin.

 Jannen silmät olivat heränneet hämmästyksestä, kun hän oli laskenut silmänsä uuteen kotiinsa. Tason alennus oli järisyttävä.

  •  Äläs poika hätäile, Tuomo naurahti Jannen järkytykselle. – Tää on oikein kodikas kuhan pääset tänne asettumaan.

 Kierros jatkui takaisin ylös pihamaalle, sisälle rakennukseen, joka peitti näkymän laitumelle. Se näkyi myös ensimmäisenä Jannen saapuessa tilalle.

 Sisältä rakennuksesta paljastui askeettinen kuntosali.

  • Täällä on kaikki mitä tarvitaan. Penkki, painot, tankoja, kyykkyteline ja leuanvetotanko. Saat sinäkin vähän lihaa luittes ympärille, Tuomo selitti arvioiva katse Jannessa.
  • Mitä tuolla on? Janne kysyi osoittaen huoneen nurkassa seisovaa ovea.
  • Sitä minä en voi vielä paljastaa. Kyllä sinä sen joskus saat nähdä.

 Mysteerihuone vei puolet rakennuksesta ja vei Jannen huomion Tuomon selittelyistä heidän jatkaessaan taivallustaan.

  • Tuossa on varasto kaikelle tilpehöörille, Tuomo viittasi kolmanteen rakennukseen aukion ympärillä. Ja tämä paikka on pelkästään sinulle.

 He olivat tulleet ränsistyneelle, melkein laholle ulkohuussille.

  • Teet tarpees tänne aina. Aina, muistakin.

 Tyrmistys Jannen kasvoilla oli syvin tähän mennessä.

  • Et voi olla tosissas, onhan täällä sisävessaki?
  • Olen olen. Ja on toki, mutta se on vain minulle. Eihän me nyt samassa vessassa voia käyä. No, eiköhän tässä ollu jo tarpeeksi, lähetäänhän takas tonne saunalle.

 Perillä Janne purki vähät tavaransa, jotka oli saanut ottaa mukaan. Omat vaatteensa hän joutui riisumaan heti ensimmäisenä.

  • Pitääkö mun ottaa ihan kaikki vaatteet pois? bokserisillaan seisova Janne kysyi.
  • Kaikki totta kai, Tuomo hihkaisi saunan puolelta.

 Kuului kolahdus, kun Tuomo sulki kiukaan luukun ja lompsi sitten kamarin puolelle.

  • Ethän sinä niin riuku ookaan mitä aluks aattelin, hän naurahti ja tarttui häpeilemättä Jannen hartiaan isolla kourallaan.                                                                                                   

 Hän hieroi kouraansa hetken paikoillaan ja liu’utti sitä sitten alemmas rinnalle. – Hyvin erottuu tissitkin, hän sanoi astetta matalammalla äänellä. Tutkimusmatka jatkui alas vatsalle, jossa oli pieni sixpackin alku erotettavissa.

 Lopulta Tuomon käsi hotkaisi Jannen velttona roikkuvan vehkeen sisuksiinsa. – On sulla hyvän kokonen kyrpäkin. Tuleeko paljon runkkailtua?

 Janne oli liian järkyttynyt vastaamaan. Silmät loistivat teevateina ja keho oli jännittynyt varpaita myöten.

 Yhtäkkiä Tuomo räjähti remakkaan nauruun ja päästi irti Jannen vehkeestä. Jännittynyt tunnelma laukesi, mutta Jannen kasvoille nousi hento puna. Tuomo ei näyttänyt tätä huomaavan.

  • Leikataanhan tuo sinun lettisi pois häirittemästä, Tuomo sanoi ja viittoi Jannen ulos.

 Hän istutti haaroväliään peittelevän nuorukaisen yhdelle saunankuistin muovisista tuoleista ja tarttui pöydällä lojuvaan hiustenleikkuriin. Voimakkaan surinan saattelemana Jannen kuontalo putoili vähä vähältä alas kuistille.

  • No niin! Tuomo hihkaisi sammutettuaan koneen. – Heleppohoitonen ja viileä näin kesällä, hän jatkoi ja silitteli Jannen kaljua päänuppia.

 Janne pomppasi ylös tuolilta ja riensi tutkailemaan itseään kamarin pienen peilin eteen. Näky oli outo, pelottavakin. Kalju näytti ja tuntui luonnottomalta.

  • Kyllä sinä siihen totut vielä, Tuomo kommentoi ovensuusta. – Oot vielä kiitollinen kun ei oo se sinun vanha lettis jatkuvasti tiellä.
  • Hyvä se on sun sanoa, Janne tuhahti katse Tuomon ikäisekseen tuuheissa hiuksissa.

 Tuomo hymähti ja viittoi Jannea takaisin ulos.

  • Enhän mä nyt alasti voi tuolla pihalla olla! Janne parahti.
  • Ei sinua kukaan näe. Lehmät korkeintaan.

 Jannella ei ollut juuri vaihtoehtoja. Ei kun vaan kämmenet munien peitoksi ja suunta kohti päärakennusta.

 Sisällä Tuomo kierrätti Jannen ympäri suuren, kaksikerroksisen talon. Talo oli kuulemma satoja vuosia vanha ja kulkenut suvussa alusta alkaen. Jannen kulmat kurtistuivat epäilyksestä mitä kauempaa Tuomon monologi jatkui.

  • Eikä minulle oo edes eukkoa siunaantunut, Tuomo sanoi, kun he olivat päässeet keittiöön. Hänen katseensa oli nauliintunut ikkunaan.

 Janne vilkuili ympärilleen tietämättä mitä sanoa. Parempi olla siis hiljaa.

  • Senpä takia saatki hoitaa ruokapuolen täällä ollessas, Tuomo ilmoitti.
  • Niinhän se sovittiin, Janne mutisi vastaukseksi.
  • Kaapeista löytyy kaikki tarvittava. Ruokalistakin löytyy. Mennäänhän vielä käymään tuolla toimistossa ennen kun jatketaan.

 Tällä kertaa Janne sai jäädä seisomaan Tuomon tonkiessa piirongin laatikoita. Pian tonkiminen palkittiin ja Tuomo nosti pienen pahvilaatikon ulos päivänvaloon.

  • Vielä tämä loppusilaus ja oot valmis alottamaan vuotes täällä, Tuomo sanoi ja repi paketin auki.

 Sisältä paljastui joukko muoviosia, jotka Tuomo asetteli yksi kerrallaan työpöydälleen. Siveysvyöhän se siinä.

 Jannen silmät nauliintuivat noihin osasiin. Ei hän muista että mistään tällaisesta olisi puhuttu. Ehkä olisi sittenkin pitänyt lukea se sopimus kokonaan läpi…

  • Tulepas tänne, Tuomo käski.

 Janne asteli Tuomon viereen ja tunsi kohta kuinka voimakas kämmen tarttui ronskisti hänen kasseihinsa. Tuomo sovitteli muutamaa muovirengasta niiden taakse kunnes löysi mielestään sopivan koon. Sitten tuli vuoroon itse putki, jonka Tuomo survoi paikalleen kuivana ilman mitään ”neitien liukuvoiteita”.

 Janne katseli avuttomana, kun hänen pieneksi tyngäksi kutistunut kalunsa ahdettiin muoviseen vankilaansa, joka lukittiin kiinni pienellä munalukolla. Kiristävä tunne alkoi välittömästi kassien takana ja levisi pian koko haarovälin alueelle.

  • No nyt on motivaatiota kasvaa ja oppia, Tuomo naurahti ja ravisteli Jannen lukittuja elimiä. – Ja kiinni kans pysyy.

 Tuomo jatkoi vielä laatikon penkomista. Kohta hän heittikin löydöksensä Jannelle, joka otti kopin tottunein ottein. Käsissään hän piteli maastokuvioituja boksereita.

  • Pistäs ne vielä jalkaan niin eivät naapurit sitten ihmettele jos kylään eksyvät.

 Janne teki työtä käskettyä. Hetken hän oli onnessaan pyhimpänsä peittävistä housuista, mutta onni kaikkosi välittömästi, kun hän huomasi pullotuksen, jonka siveysvyö ja boksereiden tiukkuus aiheuttivat.

  • E-eihän näitä viitti pitää! Janne parkaisi hädissään.
  • Totta kai viittii. Saavatpahan kylän juoruämmät vähän jutunjuurta, Tuomo lohdutteli ja iski silmää.

 Tunne Jannen mahanpohjalla ei hellittänyt. Hän kuitenkin luotti Tuomoon eikä halunnut epäonnistua heti ensi metreillä, joten vaihtoehtojakaan ei ollut.

  • Sauna on varmaan jo valmis, Tuomo ilmoitti.